maanantaina, kesäkuuta 27, 2016

Elena Ferrante: Loistava ystävä ja Napoli-sarja

Elena Ferranten Napoli

Kenties tulevaisuudessa Ferranten Napoliin tehdään kirjallisuusmatkoja  Lenùn ja  Lilan  jäljillä   kuten  nykyään kuljetaan  Dostojevskin  Raskolnikovin  jäljillä  ennen niin  pahamaineisen Heinätorin seudulla Pietarissa.  Henkilöt  ja tapahtumat voivat olla fiktiota, mutta paikat eivät ole.


 Irina Castell on tehnyt kartan Ferranten Napoli- sarjan tapahtumapaikoista.   The Neighborhood englantilaisessa käännöksessä,  on  Rione Luzzatti, jossa asuu köyhää väkeä ja jossa rikollisjärjestö Camorra,  napolilainen vastine  mafialle,  pitää  valtaa.  Turisteja varoitetaan kaupunginosan huonosta maineesta. Ferrante käyttämä nimitys kaupunginosasta on rione, joka on suomennettu naapurustoksi  Lahjakkaassa  ystävässä  (Suom.  Helinä Kangas, 2016).  Se  on  Napoli-sarjan ensimmäinen osa.   Elena Ferrante on niin  etevä kirjailija, että hän saa   ihmiset , paikat  ja tapahtumat   tuntumaan  todellisilta,  vaikka ne ovat fiktiota, kuten sarjan  englanninkielisen laitoksen  alussa muistutetaan lukijaa.

Kun olin lukenut Napoli-sarjan neljä osaa, kuljin Napolin kaduilla virtuaalisesti   katselemassa tapahtumapaikkoja,  ja löysin  sattumalta  kuvan, joka  ei tosin   liity  kirjan tapahtumiin.  Paitsi symbolisella tasolla.  Pojat voisivat vaikkapa olla ”rionen” kivenheittäjäpoikia.  Kuvassa on suomalaisille tuttu Hugo Simbergin maalaus Haavoittunut enkeli.  Tekijä on ranskalainen katutaiteilija Zilda. En tiedä missä Napolin kaupunginosassa  kuva on otettu, mutta taustalla  näkyy Vesuvius.

Katoamisia

Loistava ystävä alkaa prologilla  Lilan katoamisesta.  Lila on 66-vuotias, kun hän tyhjentää asuntonsa ja lähtee. Jäljelle ei jää hiuspinniäkään, ja hän  lähtee kertomatta edes pojalleen minne hän menee. Kun Elena saa kuulla katoamisesta, hän  on todella vihainen:  ”Katsotaan, kuka tällä kertaa vetää pitemmän korren, sanoin itselleni. Käynnistin tietokoneen ja aloin kirjoittaa meidän tarinaamme muistiin, kaikkia yksityiskohtia mitä minulle oli jäänyt mieleen”.

Katoaminen on Elena Ferranten romaanien johtoaiheita. Esikoisromaanin alussa Amalian rakkaus (suom. Taru Nyström Abeille) 63-vuotias Amalia katoaa.  Hänet löydetään hukkuneena. Amalian tytär arvelee hänen hukuttautuneen. Ferranten mukaan Amalialla  ja Lilalla on paljon  yhteisiä ominaisuuksia,  muun muassa rajojen puute  ( kts. The Paris Review, Art of  Fiction No.228).

 Romaanissa The Lost  Daughter ( engl. Ann Goldstein), joka ilmestyi  viisi vuotta  ennen  Napoli-sarjan  ensimmäistä osaa,  pikkutyttö nimeltään Elena kadottaa nukkensa rannalla.  Nuken katoaminen aiheuttaa romaanin minäkertojassa Ledassa onnettomien lapsuusmuistojen tulvan. Se koskettaa tunteiden ydintä.  Ilman tunteita  ei olisi muistoja.

Ferranten aiheet, tyyli ja kirjailijan ääni ovat  niin  yhtenäisiä  kirjasta toiseen, että  voin  vain kummastella   italialaisia kriitikoita, jotka ovat  päätelleet  että kirjailijanimen takana olisi  kaksi tai useampi kirjoittaja. On jopa väitetty, että  kirjoittaja olisi mies,  koska   Elena   Ferrante kirjoittaa kuin mies,  ikään kuin  nainen  ei pystyisi  kirjoittamaan älyllisesti  ja yhteiskuntakriittisesti.   Eivätkö  kriitikot osaa  enää  lukea kirjoja ja kuulla kirjailijan ääntä?  Vai eivätkö kestä naiskirjailijan etevyyttä? Ovatko he samanlaisia kuin Elenan ja Lilan kansakouluaikaiset koulutoverit,  pojat  jotka   heittelivät  tyttöjä kivillä, koska eivät  sietäneet että tytöt olivat heitä parempia koulussa.

Minusta Elena Ferranten kirjailijan ääni ja hänen kaksi aikaisemmin  suomeksi ilmestynyttä  romaaniaan: Amalian Rakkaus ja Hylkäämisen päivät  olivat niin kiinnostavia, että odotin innolla  Loistavaa ystävää, enkä pettynyt. Luin sitä yhtä suurella intohimolla kuin  Dostojevskin Karamazovin veljeksiä 1950-luvulla ja Doris Lessingin  Kultaista muistikirjaa  1960-luvulla. Ferrante palautti lukemisen intohimoni. En voinut odottaa että Napoli-sarjan seuraavien  osien ilmestymistä  suomeksi    Oli pakko tilata englanninkieliset osat netistä ja  lukea sarja keskeytymättä loppuun asti.   Kiinnostustani lisäsi, että kirjan nuoret kuuluivat samaan sukupolveen kuin  minä.  Heidän nuoruus- ja aikuisvuosiensa kokemuksissa oli paljon tuttua.

Lapsuuden avainkokemus
 
Napoli-sarjan päähenkilöiden,  minäkertoja Elena Grecon( Lenù) ja  Raffaella  Cerullon (Lila)  ystävyys alkoi, kun he  olivat kahdeksan - yhdeksänvuotiaita.  He leikkivät pihalla erikseen nukkiensa kanssa.  Lenùn nukke oli muovia, sillä oli sininen mekko ja se oli kaunis. Sen nimi oli Tina,  kun taas  Lilan nukke  oli sahanpuruilla täytetty ruma mollamaija. Sen nimi oli Nu. Mitään puhumatta he vaihtoivat nukkeja keskenään. Seurasi tyypillinen pikkutyttöjen kateuskohtaus: Lila heitti Lenùn nuken ikkunaverkon aukosta kellariin ja Lenù kosti heittämällä Lila nuken kellariin. He laskeutuivat kellariin etsimään nukkeja, mutta eivät löytäneet niitä.  Tytöt uskoivat että nuket oli vienyt  neljännen kerroksen   pelätty ja vihattu naapuri Don  Achillo, joka tyttöjen mielikuvituksessa oli muuttunut mustaa säkkiä selässään kantavaksi jättimäiseksi hirviöksi ja  kaiken pahuuden alkujuureksi.

Lenùlle nuken menetys oli niin suuri järkytys, että hän sairastui.  Ystäviä Lilasta ja Lenùsta tuli sinä päivänä, jona he Lenùn parantumisen jälkeen päättivät lähteä hakemaan nukkeja pois  Don Achillolta. He kiipesivät  pimeässä portaikossa  kohti lapsuutensa suurinta kauhua, Lila päättäväisenä, Lenù pelosta hikoillen. Ennen neljättä kerrosta Lila tarttui yllättäen Lenùn käteen.   Se muutti heidän välillään  kaiken ainiaaksi, kuten minäkertoja Elena toteaa.   Don Achillo  antaa heille nukkien sijasta rahaa ja  käskee ostamaan uudet nuket, mutta he ostavat Louisa M. Alcotin  kirjan Pikku naisia. Se oli Lilan ehdotus. Kirja  teki heihin niin suuren vaikutuksen, että  he päättivät  kirjoittaa  yhdessä  romaanin, jolla rikastuisivat.


Kertomus yhteisöstä

Napoli-sarja ei ole vain Elenan ja Lilan kehitystarina, vaan myös Carmelan, Adan,  Gigliolan,  Marisan,  Ninon, Rinon, Ginon, Enzon, Alfonson, Stefanon,  Solaran veljesten sekä  Pasqualen ja Antonion tarina.  Yhteisö jossa he varttuivat, oli harvinaisen tiivis.  Yhteys saman korttelin poikiin ja tyttöihin ei katkennut aikuisenakaan. 

 Useat heistä saivat keskenään lapsia, menivät naimisiin tai elivät toistensa kanssa avoliitossa.  (Kannattaa lukea jokaisen osan alussa oleva henkilöluettelo, josta selviää kuka kukin on ja kuka kenenkin kanssa oli suhteissa).  Naapurusto piti heitä otteessaan.  Ne  jotka lähtivät Napolista: Elena, Nino ja Antonio, palasivat  myöhemmin takaisin Napoliin.

Kaupunginosan lasten lapsuus oli ankeata. Väkivalta oli jokapäiväistä, synkeät isät vaikenivat menneisyydestä,  fasismista ja sodasta.   Äidit riitelivät sekä tyttärien että naapurinrouvien  kanssa.  Isot veljet ja isät pitivät tyttäriä kovassa kurissa ja aviomiehet  alistivat vaimoja.  Tyttöjen ja naisten paikka oli kotona.  Ainoa työssä käyvä nainen oli leskeksi jäänyt  Melina, joka  siivosi porraskäytäviä.

 Kun omapäinen Lila halusi mennä oppikouluun, hänen  isänsä paiskasi hänet ikkunasta  kadulle niin että  veri valui ja käsi murtui.  Suutarintytär pysyköön lestissään, suutari-isä taisi ajatella. Ei heidän korttelissaan ollut tapana kouluttaa tyttäriä, eivät rahatkaan siihen riittäneet. Naapuriston  tytöistä vain   Elena  ja  Gigliola  menivät oppikouluun,  Elena   siksi että   hänen opettajansa kävi  puhumassa  vanhemmille järkeä,   ja  lupasi    kustantaa  oppikirjat Gigliolalla  oli kondiittori-isä, jolla   oli  varaa maksaa tyttären koulutus
Korttelin pojista neljä jatkoi oppikoulussa.  Korkeakoulututkinnon suorittivat vain Elena ja Nino.  He pääsivät pisimmälle, Elenasta tuli kirjailija ja Ninosta parlamentaarikko, eikä Enzollakaan huonosti mennyt, hän opiskeli torikauppiaan työn ohessa elektroniikkainsinööriksi.

Sosiaalinen nousu köyhälistökaupunginosassa oli vaikeata. Lila onnistui omalla tavallaan. Hän oppi ohjelmointikielen ja  perusti Enzon kanssa ohjelmointifirman nimeltä Basic Sight. Hänestä tuli rikas, mikä oli ollut hänen haaveensa  jo pikkutyttönä.

Napoli- sarjan  ensimmäinen osa päättyy Lilan  häihin.  Hän meni naimisiin  16-vuotiaana vapaasta tahdostaan.  Isä tosin yritti pakottaa hänet  naimisiin  vaikutusvaltaisen  Silvio Solaran vanhimman pojan Marcellon kanssa.  Marcello yritti ostaa Lilan kiintymyksen ostamalla hänen perheelleen television, joka oli harvinaisuus viisikymmentäluvun lopulla.  Naapurit kokoontuivat iltaisin katsomaan tuota ihmettä. Mutta Lilaa ei  kiinnostanut vähääkään televisio, eikä se herättänyt hänen rakkauttaan Marcelloa kohtaan.

 Marcellon  sijasta Lila  valitsi Don  Achillon pojan  Stefanon, joka oli varakas nuori elintarvikekauppias. Varallisuus oli hankittu don Achillon likaisella rahalla: koronkiskonnalla ja musta pörssin voitoilla.    Stefano oli fiksumpi kosiskelija kuin Marcello.  Hän ymmärsi mistä kenkä puristi.  Kun Lilaa ei päästetty opintielle,  hänen intohimonsa  suuntautui kirjojen lukemisesta  kenkien suunnitteluun. Hän sai liikeidean. Italialaiset kengät olivat maailmankuuluja, kenties hän haaveili, että hänestä tulisi maailmankuulu ja hän rikastuisi kenkiensuunnittelijana. Hän  valmisti ensimmäisen   kenkäparin veljensä  Rinon kanssa.  Stefano osti sen ja Linan suunnitelman  malliston  ja  alkoi rahoittaa Cerullo-kenkien valmistusta. Sellaisen kosijan puoleen järkevä sydän mielellään taipuu.

Mutta jo häissä, johon osallistui koko naapurusto, vihkiparin välille  alkoi kehittyä jännitteitä, jotka eivät ennustaneet hyvää. Kun  Marcello ilmestyi hääillalliselle jaloissaan Cerullo-kenkien  ensimmäinen mallikappale, jonka  Lila oli myynyt  Stefanolle, Lilan kasvoilta pakeni väri ja  hänen silmänsä siristyivät tiukoiksi viivoiksi.  Siihen kohtauksen  Loistava ystävä päättyi ja  minun oli  lähdettävä kirjakauppaa  ostamaan  seuraavaa osaa, että saisin  tietää  mitä Lilalle sitten tapahtui. 

Kuvassa stradone  ( suomeksi valtakatu). Rionen tytöillä ja pojilla oli tapana viettää aikaa tällä kadulla, joka mainitaan useasti  romaanisarjassa. Täällä Stefano ajelutti punaisella avoautolla Elenaa ja Lilaa. Solaran veljekset ajelivat Fiat 1100:lla ja  vokottelivat  tyttöjä kyytiin.

Kieli on vallan väline

Rionen ihmiset puhuvat Napolin kieltä, joka poikkeaa paljon yleisitaliasta.   Ferrante  tähdentää   kirjan henkilöiden puhuvan murretta niin usein, että  aloin pohtia  miksi.   Hänen  henkilönsä  eivät  kuitenkaan puhu  murretta, vaan repliikit ovat  Italian yleiskieltä. (Tarkistin asian sarjan viimeisestä osasta Storia della bambina perdutasta). Kiinnitin samaan asiaan huomiota jo Amalian rakkaudessa ja  Hylkäämisen päivissä.  Henkilöt puhuvat yleisitaliaa, mutta kun he joutuvat tunnekuohun valtaan, he alkavat puhua murteella.  Kirjoissa kielen muutosta ei kuitenkaan näy.

Lapset joutuivat kouluun mennessään opettelemaan kielen, jota ei kotona eikä naapurustossa puhuttu  Se  oli  heidän  huonon koulumenetyksensä syy.  Matematiikassa  lahjakas Enzokin jäi kolme kertaa luokalle.  Keskikoulussa työläiskortteleiden lapsilla oli vielä suurempia vaikeuksia, he saivat ehtoja ja jäivät luokalle. Suurin osa lopetti opiskelun käytyään keskikoulun. Eriarvoisuus  teki koulunkäynnin heille työlääksi,  vain   Elena, Alofonso ja Nino jatkoivat  lukioon.  Mutta Elenakaan joka oli menestynyt kansakoulussa, ei pärjännyt keskikoulun alaluokilla.  Hän sai ehdot latinassa.  Kielellisesti lahjakas Lila, jota ei päästetty oppikouluun, opetteli  itsekseen   latinankielen  kirjastosta lainaamastaan kieliopista, ja opetti Elenalle  latinaa niin että  Elena suoritti ehdot eikä jäänyt  luokalle.  Lila opiskeli itsekseen myös kreikankielen kieliopin, kun Elena meni klassilliseen lukioon, jossa  opetettiin kreikkaa.

Lukioluokilla Elena tiedostaa oman luokka-asemansa. Hän lukee seitsemäntoistavuotiaana Rousseaun Tutkielmaa ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista. Yliopistossa hänen luokkatietoisuutensa syvenee, kun  hän  alkaa seurustella  poliittisesti aktiivin  vasemmistoradikaalin kanssa. Hän nimittää alemmuudentuntoaan rakenteelliseksi alemmuudentunteeksi. 

Feminismi  - naisten  oma yhteiskunnallinen liike

Minun  suosikkini on  Napoli-sarjan  kolmas kirja ( Those Who Leave and Those Who Stay. engl. Ann Goldstein).   Eletään 1960- lukua ja  1970-luvun alkua, jolloin vasemmistoradikalismista tuli valtavirtaa yliopistoissa. Luokkataistelu kiihtyi. Se johti Italiassa sekä uusfasistien   että   vasemmistoradikaalisten  Punaisten  prikaatien  terroristite-koihin.   Suomessa opiskelijat radikalisoituivat  samaan  aikaan taistolaisiksi.

 Elettiin  ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kuulennon, Vietnamin sodan, Chilen vallankaappauksen, rauhanmielenosoitusten, ehkäisypillerien, seksuaalisen vapautumisen ja yhteiskunnallisen murroksen aikaa.  Koskaan aikaisemmin naiset eivät ole olleet yhtä vapaita kuin kuusikymmentäluvun lopulla ja seitsemänkymmentäluvulla.

Elena ja Lila ovat nuoria aikuisia. Lila on jättänyt Stefanon ja varakkaan kauppiaanrouvan elämän. Hän on makkaratehtaan työläinen ja ammattiliiton jäsen. Makkaratehtaan jälkeen  vuonna 1969 Lila saa työpaikan  IBM:lta reikäkortinlukijana. Kymmenen vuoden kuluttua hän on tekninen johtaja 420. 000 liiran kuukausipalkalla (hurja palkka naiselle siihen aikaan) Michele Solaran vuokraamassa tietokonefirmassa.  Hämmästyttävä veto Lilalta, joka on aina vihannut Solaroiden  camorristiperhettä.  Toisaalta Lila  on tytöstä asti  halunnut rikastua ja osannut käyttää  hyväkseen   miehiä.

Elena on julkaissut kuusikymmentäluvun lopulla esikoisromaanin, saanut  hyvät arvostelut ja tärkeän kirjallisuuspalkinnon.  Äiti on haukkunut  kirjan säädyttömäksi  roskaksi – mitä ihmisetkin siitä sanovat!   Lilastakin se oli likainen kirja.    Elena on  suorittanut loppututkinnon hyvin arvosanoin  ja mennyt  naimisiin nuoren kunnianhimoisen yliopistoprofessorin kanssa. Tuore aviomies ei edes hääyönä malttanut pysyä poissa työpöytänsä äärestä. Avioliitossa koettu yksinäisyys ja tasa-arvon puute olivat hyvää kasvualustaa naisen aseman tiedostamiselle. Elena  oli masentunut,  itseluottamuskin oli mennyt eikä hän  pystynyt  kirjoittamaan  mitään julkaisukelpoista.

 Hän kaipasi toimintaa ja alkoi käydä kälynsä Mariarosan  feministiryhmässä, johon kuului naisia kaikista  yhteiskuntaluokista.  Mariarosa oli taidehistorian professori ja hänen kotitaustansa oli akateeminen, mutta hän  käytti   kieltä  kuin kadun mies. 

Elena  kuunteli feministiryhmän naisia, mutta ei osallistunut  keskusteluihin. Hän tunsi  itsensä ulkopuoliseksi  ryhmän jäsenten   kiistoissa  auktoriteetista ja johtoasemasta,  kiistoista jotka  puhkesivat  usein  katkeriin kyyneliin tai  raastaviin draamoihin.  Mutta häntä kiehtoi heidän halunsa olla aidosti avoimia  ja  tapa miten he puhuivat toisilleen.  He olivat suorasukaisia joskus epämiellyttävyyteen asti.   Maailma muuttuu ja kieli sen mukana, mutta jos haluaa pysyä muutoksen mukana, niin onko pakko palauttaa käyttöön karkeat sanat? pohti Elena.   Sivistynyt kielenkäyttö, jonka hän oli suurella vaivalla omaksunut, oli käynyt riittämättömäksi. Se oli liian siistiä ja sileää, hän päätteli.

Minua kiinnosti sekä aikakausi, jonka olin itsekin elänyt  nuorena aikuisena,  että  erityisesti  Elenan feminismi.   Häneen oli tehnyt suuren vaikutuksen  italialaisen Carla Lonzin teos  We Split on Hegel (Me  syljemme Hegelin päälle. Ei suomennettu).    Hän ihaili Lonzin  ajattelun rohkeutta. Jokainen lause iski  suoraan hänen  ytimeensä. Lonzi julisti, että yliopisto ei vapauta naisia, vaan täydentää heidän sortonsa.

Elena oli ollut ylpeä menestymisestään yliopistossa ja kieltäytyi uskomasta, että hänen uurastuksensa oli ollut turhaa.  Hän  oli oppinut suurin ponnistuksin kirjoittamaan ja puhumaan sivistyneistön kieltä. Hän oli oppinut perustelemaan mielipiteitään, väittelemään, kritisoimaan, argumentoimaan ja käyttämään muodikasta yliopistojargonia, mutta ei ollut milloinkaan  kyseenalaistanut opetusta, joka muokkasi hänen mieltään ja kieltään. Nyt  hänen oli unohdettava, mitä oli oppinut yliopistossa ja opittava ymmärtämään itseään naisena.

Toisinaan hän kuvitteli millaista olisi jos Lila olisi voinut käydä kouluja ja opiskella yliopistossa. He olisivat suorittaneet yhdessä tutkintonsa,  kirjoittaneet kirjoja  yhdessä, taistelleet yhdessä  sen puolesta mikä oli  heidän omaansa. Ja    he olisivat saaneet energiaa   toisiltaan.  Hänestä naisten eristyneisyys oli silkkaa energian tuhlaamista.  Hän olisi halunnut puhua Lilalle ideoistaan, mutta   sen mahdollisuuden hän oli menettänyt  kauan sitten.   Kun hän kertoi Lilalle puhelimessa lukemistaan feministikirjoista, Lila pilkkasi häntä tylysti ja kehotti käyttämään aikansa paremmin. Lila oli katkeroitunut makkaratehtaassa.  Siellä naisen  aseman  surkeus  oli käynyt   selväksi  kantapään kautta.  Sen tiedostamiseen  hän  ei   tarvinnut  feministikirjojen opetuksia.

Vaikea ystävyys

Elenan ja Lilan ystävyys ei ollut yksioikoisen siloista, vaan täynnä ristiriitaisia tunteita. Lapsesta asti Elena oli tuntenut sekä alemmuutta että ihailua, mustasukkaisuutta ja  kateutta  Lilaa kohtaan.   Lila oli oppinut lukemaan jo kolmevuotiaana ja oli paras kaikissa kouluaineissa, kukaan ei pystynyt  voittamaan häntä.  Elena kirjoittaa:” Puursin  koulussa ja monien  muiden vaikeiden asioiden parissa vain, jotta pysyisin tuon  kauhean ja loistavan tytön  tahdissa.   Mutta aina hän jäi kakkoseksi.

Suurinta kateutta Elenassa aiheutti se, että Lila oli hänen mielestään  etevämpi  kirjoittaja kuin hän.  Lila oli kirjoittanut kymmenenvuotiaana ”romaanin” Sininen haltija,  joka oli jättänyt Elenaan lähtemättömän jäljen. Hän viittaa siihen useassa yhteydessä ja sanoo sen olleen hänen esikoisromaaninsa alkukuva.   Ehkä niin oli, mutta kirjan syntyyn vaikutti pikemminkin raastava tapahtumasarja, jonka juuret  olivat  yhteisessä lomassa Ischialla. 

 Lila maksoi loman, hän oli siihen aikaan varakas  kauppiaanrouva.   Elena oli  lukion viimeisellä luokalla.  Sitten saarelle ilmaantui Nino, Elenan suuri  rakkaus  lapsuudesta asti.   He keskustelivat  kirjallisuudesta, varsinkin   Karamazovin  veljeksistä, Ninon mielikirjasta.  Nino vihasi isäänsä, joka oli  naistenmies,  ja  kuten niin yleistä,   hänestä tuli  samanlainen kuin isästään  Hän  rakasti  toisten miesten  vaimoja ja vapautti vaimot   avioliiton  ikävistä  kahleista. Hän aloitti Ischialla suhteen Lilan kanssa. Siinäkin asiassa Elena jäi kakkoseksi.  Se koski sietämättömästi  ja aiheutti pahan murtuman  suhteessa Lilaan, joka ei huomannut tai ei ollut huomaavinaan mitään.

Ischian lomasta oli kulunut nelisen vuotta, kun Elena kirjoitti  kirjan siitä mitä  saarella oli tapahtunut.  Kirjoittamisen sysäsi käyntiin viha,  jota hän  tunsi Lilaa kohtaa. Lila oli  antanut hänelle säilytettäväksi   metallilaatikon, joka  sisälsi  kahdeksan muistikirjaa. Hän oli sanonut, että ei  voi enää  säilyttää niitä kotona, koska pelkäsi, että Stefano lukee  ne ja tappaa hänet. Hän vannotti, että  Elena  ei lukisi muistikirjoja. Mutta heti kun Elena oli noussut junaan  (hän matkusti opiskelukaupunkiinsa Pisaan), hän oli avannut   metallilaatikon,  ryhtynyt  lukemaan  muistikirjoja.

Hänestä oli tuntunut  pahalta ensiriveiltä  alkaen,   mutta  siitä huolimatta hän oli jatkanut  muistikirjojen. lukemista päivien ja viikkojen ajan.   Se oli ollut vanhojen haavojen repimistä auki.  Lopulta hän oli mennyt vihan vimmassa Solferinon sillalle ja työntänyt metallilaatikon  muistikirjoineen hitaasti kaidetta pitkin  Arno-jokeen ikään kuin laatikko olisi ollut  itse Lila, joka   putosi   jokeen ajatuksineen, sanoineen ja   ilkeyksineen,  joilla  hän puukotti kaikkia selkään.

The Paris Reviewin haastattelussa  Elena  Ferrante  sanoo, että  ilman  Lilaa, Elenaa  ei olisi olemassa  kirjailijana. Näinhän se on.  Lila on kerronnan  fokus  ja  Napoli-sarjan toimija.  Lila liikuttelee ihmisiä kuin kertomuksen henkilöitä,  kuten Elena toteaa.    Hän itse  pysyy tiukasti minäkertojan subjektiivisessa näkökulmassa eikä pyri menemään  Lilan  nahkoihin.  Lukija ei saa tietää mitä Lila sisimmässään miettii, tuntee tai huomaa. Elena kuvaama  Lila     tuntuu   olevan aika epävakaa persoona. Kun  Elena kuvaa Lilan työelämän kokemuksia,  kerronta muuttuu  raportoivaksi. 

”Ilman Lilaa ei synny ainoatkaan ideaa,” Elena mietti jossain yhteydessä, kun kirjoittaminen ei sujunut. Lila oli hänen mallinsa ja innoittajansa.  Hän halusi esikoisromaanin jälkeen kirjoittaa yhteiskunnallisesti osallistuvaa proosaa, kuten muutkin tiedostavat kirjailijat tekivät seitsemänkymmentäluvulla.  Mutta jotain puuttui. Ehkä Napoli ja kulmakunta, joilla hän oli lapsena elänyt?  Hän alkoi soitella Lilalle ja kysellä kuulumisia kotikulmilta. Lila kertoi väkivallanteoista.  Uusfasistit ja kommunistit tappelivat keskenään  ja tappoivat toisiaan.  Hänen mielestään väkivaltaa oli ollut vähemmän  heidän lapsuudessaan.  Ainoa väkivallanteko , jonka hän muisti lapsuudesta oli  Don Achillon murha.  Hän  arveli tekijäksi Solara-veljesten äitiä Manuelaa,  joka  oli koronkiskuri  kuten  Don  Achillokin,  ja  hyötyi kun  sai  kilpailijan  raivatuksi pois lainamarkkinoilta.  ”Voisin tehdä kirjan siitä,” Elena tuumi ja ryhtyi toimeen. Kun hänestä ei kuulunut aikoihin mitään , Lila  soitti ja kysyi  miksi hän  ei  enää soita. ”Minä kirjoitan,”  hän vastasi. ”Ja kun sinä kirjoitat, minä ei ole enää ole  olemassa”, Lila  totesi.    Tuttu tilanne  varmaan  jokaiselle, jolla on  ystävänä kirjailija.

Kun  käsikirjoitus valmistui, Elena  antoi sen  Lilalle  luettavaksi.  Lilasta se oli yhtä iljettävä  kirja kuin esikoinenkin. Hän oli kehottanut Elenaa  käyttämään mielikuvitusta sen sijaan,  että hän  kuvasi  yksi yhteen Don Achillon murhaa ja kotikulmien likaisia tapahtumia. 

Elena hyllytti kirjan lähes kymmeneksi vuodeksi.  Se ilmestyi vasta kun kustantaja painosti häntä julkaisemaan jotain.  ”Jos menetät  lukijat, menetät mahdollisuuden  julkaista muita kirjoja,” oli kustantaja sanonut.  Elena lupasi kirjan seuraavaksi syksyksi, mutta sitä ei syntynyt. Deadline lähestyi. Hän lähetti hädissään kustantajalle  hylkäämänsä käsikirjoituksen.

Kirjan julkaisemisella oli vakavia seurauksia. Camorristit ei pitäneet kirjan paljastuksista, Solaran veljekset väittivät, että Lila  oli manipuloinut hänet  kirjoittamaan sellaisen kirjan. He  uhkailivat häntä ja junailivat taustalla kunnianloukkaussyytettä.   Media kiinnostui Elenasta ja hänestä tuli menestyskirjailija.

 Vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen Lilan ja Enzon lähes nelivuotias  tytär  Tina  katosi.     Siitä mitä  tytölle   tapahtui, oli useita oletuksia:   Camorra kosti, koska  Enzo  ei maksanut suojelurahaa it-firmastaan.  Solaran veljekset kostivat, koska pelkäsivät Lilaa, joka tiesi liikaa heidän rikollisista liiketoimistaan, ja oli kohdellut heitä aina kaltoin.  Elinsiirtokauppiaat kaappasivat tytön, mustalaiset veivät hänet, kuorma-auto  ajoi hänen päälleen  ja kuski piilotti ruumiin.

Enzo ja Lila eivät ei toipuneet koskaan Tinan  katoamisesta.  Kymmenen vuoden kuluttua Lila hautoi yhä tapahtuneen syitä ja seurauksia.  Eräänä päivänä hän kysyi Elenalta, muistiko hän Panorama-lehden valokuvaa, jossa Tina  istui hänen  sylissään.  Kuvatekstissä luki, että  Tina oli  Elenan tytär.   Elena muisti kuvan.  Lila, sanoi ajatelleensa usein, että sen kuvatekstin  takia   sieppaajat luulivat  Tinaa Elenan  lapseksi ja  varastivat  hänet Imman sijasta.

Imma oli Ninon ja Elenan tytär,  samanikäinen kuin Tina, syntynyt vain  kolme viikkoa  Imman jälkeen.   ”Sinä olit aina sanomalehdissä ja televisiossa kauniina, eleganttina blondina; ehkä ne halusivat rahaa sinulta, eivät minulta,” Lila sanoi.  Mutta se ei ollut todellinen syy, sillä kukaan ei ollut vaatinut lunnaita Elenalta.    Hän ihmetteli,   mitä  Lilan  päässä liikkui, miksei  hän ollut puhunut  aikaisemmin, että  sieppaajat olivat  erehtyneet tytöistä.  ”Oliko minun menestykseni vastuussa hänen tyttärensä sieppauksesta?” hänen mieleensä tuli.

 Elenan menestystä kesti parikymmentä vuotta, parhaimpina vuosina hän oli julkaissut kaksi kirjaa vuodessa. Sitten tulivat huonot vuodet.  Hänen kirjojaan ei myyty.  Kustantajalla vaihtui sukupolvi eikä sieltä enää soitettu ja kysytty  seuraavaa kirja.  Lehdet eivät olleet kiinnostuneita hänestä ja hänen artikkeleistaan, myös televisioesiintymiset loppuivat. Hän oli lihonut ja menettänyt ulkonäkönsä. Hän oli kuusissakymmenissä, vanha nainen nuoremman sukupolven silmissä.   Hän masentui.

Ferrante kuvaa niin vakuuttavan rehellisesti vanhenevan kirjailijan masennusta, että kirjoitustyyli tuo mieleeni autofiktion.  Ehkä teossarjan piilotettu omaelämäkerrallisuus  on  osasyy sarjan  suureen suosioon. Sitä on verrattu Knausgårdin  Taisteluni- sarjaan.

Synkimmän masennuksen hetkinä Elena pelkää, että  Lila  kirjoittaa  mestariteosta Napolista ja Tinan katoamisesta.  Siitä tulisi kuolematon teos, jota luettaisiin vielä sadan vuodenkin kuluttua, kun taas hänen  mitättömät kirjansa painuisivat  unohduksiin.   Sitten hän ymmärsi, että Lilan  mestariteos oli vain hänen kuvitelmaansa.   

Minä oivalsin, että  Lila on peili, johon Elena oli lapsesta asti heijastanut omia kuvitelmiaan, toiveitaan, unelmiaan, pelkojaan,  tunteitaan ihailusta kateuteen ja  vihaan.  Hän ei nähnyt Lilaa  sellaisenaan. Se oli heidän vaikean ystävyytensä ydin. Vanhoilla päivillään  Elena  ymmärsi, että ” jokainen intensiivinen ihmissuhde on täynnä  ansoja, ja jos haluaa  suhteen kestävän on opittava välttämään niitä.”

Kun Elenan masennus lieveni ja  hän kirjoitti lyhyessä ajassa kirjan, jolle hän antoi nimeksi  Ystävyys.  Se  kertoi  hänestä ja Lilasta,  Tinasta ja  Immasta.  Hän petti Lilan,  rikkoi  sopimuksen jonka oli tehnyt    Lilan kanssa, että ei koskaan  kirjoittaisi hänestä eikä käyttäisi  naapuruston henkilöitä ja tapahtumia kirjoissaan.  Mutta  kirjoittaminen on kirjailijalle  tärkeämpää kuin tärkeän ihmissuhteen jatkuminen. 

Kirjasta tuli menestys, ”se piti minut poissa niiden kirjailijoiden listalta, joita jokainen pitää kuolleina, vaikka he elävät vielä,” Elena  totesi.   Se kirja maksoi hänelle lähes kuusikymmentä vuotta kestäneen ystävyyden Lilan kanssa.    Lila katosi, ei viestiä,   ei edes hiuspinniä  jättänyt jälkeensä.  Kuoliko hän?

Napoli-sarjan epilogi sulkee ympyrän.  Se palaa lapsuuden avainkokemukseen.  Eräänä päivänä Elena saa paketin joka sisältää yli viisikymmentä vuotta sitten kellariin kadonneet nuket.  Ei epäilystäkään, että paketti on Lilalta.  Minä arvelen, että  luultavasti hän oli aikoinaan löytänyt nuket  kellarista, mutta pisti Don Achillon  maksamaan niiden katoamisen, koska  halusi niin kiihkeästi  omistaa Louisa M. Alcotin  Pikku naiset.




Olen  raapaissut   tässä jutussani vain  Napoli-sarjan pintaa. Se on niin runsas ja kerroksellinen teos, että se ei tyhjene yhdellä lukemisella. Sitä voi lukea monesta eri näkökulmasta. Olen lukenut sen omien   kokemusteni kautta. En ole käsitellyt kirjan äiti-tytärsuhteita enkä mies-naissuhteita, vaan  kirjoittanut  niistä teemoista jotka ovat kiinnostaneet minua  eniten. 

tiistaina, toukokuuta 10, 2016

Minun mielidystopiani: Jevgeni Zamjatin. Me

Luin Jevgeni Zamjatinin romaanin Me (suom. Juhani Konkka 1959) parikymppisenä ensimmäisen kerran.  Suuren vaikutuksen teki silloin romaanin rakkaustarina. En vielä siihen aikaan ymmärtänyt yhteiskunnallista satiiria enkä muitakaan romaanin hienouksia, kuten futuristista tyyliä , joka oli 1900-luvun alun vallitsevia taidesuuntauksia Venäjällä. Minua kiinnosti tuolloin buddhalaisuus.   Se liittyy romaanin keskeiseen filosofiseen  teemaan,    joka kiteytyy runoilija  R- 13:n  sanoissa: ”onni ilman  vapautta tai  vapaus ilman onnea.”  Runoilija viittaa Raamatun kertomukseen Paratiisista.  Ensimmäiset ihmiset valitsivat onnen sijasta vapauden.  




 Elämää onnellisuuskuplassa

Me-romaanin minäkertoja on D-503,  avaruusalus INTEGRAALIN  rakentaja  ja matemaatikko. Sivumennen sanoen  Zamjatin oli  ammatiltaan  laivanrakennusinsinööri.  Ennen vallankumousta hän työskenteli Englannissa jäänmurtajan rakentajana.

  D-503 kirjoittaa muistiinpanoja, jotka on tarkoitus  lähettää  avaruusaluksen mukana  tulevalle  lukijakunnalle:  Marsin, Venuksen   ja  muiden planeettojen asukeille,  joille hän kuvailee  Ainoan Valtion   elämää  ja  yhteiskuntajärjestystä. Posket innosta hehkuen hän kirjoittaa muistivihkoonsa: ”Me tuomme heille erehtymättömän onnen, meidän velvollisuutemme on pakottaa heidät olemaan onnellisia. Mutta ennen aseita me kokeilemme – sanaa.”  Siispä maailman ensimmäinen trollitehdas  toiminnassa Zamjatinin  dystooppisessa valtiossa.

Ainoassa Valtiossa vallitsee onni ja järjestys, taivaskin on aina sininen ja moitteettoman puhdas.  Vihreä lasimuuri erottaa Ainoan Valtion villistä luonnosta.   Kansalaiset elävät lasitaloissa ja heidän katunsa  ovat lasia, myös  heidän kulkuneuvonsa ovat lasia, samoin   avaruusalus  Integraali. Reipas hissimusiikki soi kun kansalaiset menevät töihin tai marssivat auditorioihin nelirivissä kuuntelemaan esitelmiä.  He ovat pukeutuneet yhdenmukaisiin univormuihin, heidät on numeroitu  ja heidän  elämänsä  on aikataulutettu.   He syövät samalla hetkellä, lähtevät samalla sekunnilla töihin, ulos kävelemään tai auditorioihin,  ja Taylorin kokeiden saleihin  (kts. taylorismi) Iltaisin he käyvät nukkumaan yhtäaikaisesti eivätkä he näe unia.

D-503 ei ole täysin tyytyväinen asioiden nykytilaan, hänen mukaansa  ”absoluuttisen  tarkkaa onnen ratkaisua meilläkään ei vielä ole: kaksi kertaa päivässä, kello 16-17 ja 21-22 valtava kokonaiselimistö hajoaa yksityisiksi soluiksi: Aikataulun määräämiksi Henkilökohtaisiksi tunneiksi.”   D-503 on kuitenkin optimistinen, hän uskoo että ajan mittaan noillekin tunneille löytyy sija yleiskaavassa ” joskus aikanaan kaikki 86 400 sekuntia tulevat sisältymään aikatauluun.”

 Mutta siihen hän on tyytyväinen, että Ainoa Valtio on kukistanut  nälän ja nujertanut rakkauden,  jotka hallitsivat  maailmaa  ennen muinoin.  Syöminen hoituu öljystä kehitetyllä synteettisellä ruualla ja seksi on vapautettu perhe-elämän kahleista.   Lapset kasvatetaan syntymästä alkaen lapsitehtaissa ja avioliitot oli lakkautettu.    Jokaisella oli oikeus kehen tahansa toiseen.   D- 502 mukaan seksiakti ”on meillä saatettu elimistön harmoniseksi, miellyttävän hyödylliseksi tehtäväksi, luonteeltaan samanlaiseksi kuin on uni, ruumiillinen työ, ravinnon nauttiminen, ulostaminen…”  

Zamjatinin aikalainen  Madame  Kollontai  ,  joka oli puoleksi suomalainen ja maailman ensimmäinen naispuolinen suurlähettiläs kirjoitti  ” Seksuaalisen halun tyydyttämisen pitäisi olla yhtä  helppoa kuin   vesilasin juominen.” Se toteutui Zamjatinin Ainoassa Valtiossa. Riitti kun ilmoitti seksuaalitoimistoon kenen kanssa halusi maata ja  seksuaalitoimisto  antoi vaaleanpunaisen  kuponkivihkosen, johon oli merkitty  seksuaalitunnit   valitun partnerin kanssa.

 Tuntematon  muuttuja
D-503:n elämä oli hyvässä järjestyksessä. Hänellä oli vakituinen seksipartneri O-90, jonka hän jakoi hyvän ystävänsä runoilija R-13 kanssa.  Mutta sitten hänen elämäänsä ilmaantuu naispuolinen  numero I-330, jonka kasvoilla  hän  näkee X-muotoisen ristin. ”Tuo nainen vaikutti minuun yhtä häiritsevästi kuin  sattumalta yhtälöön eksynyt, jakamaton irrationaalinen luku,” hän kirjoittaa.  Hänen elämänsä horjahtaa pahasti sivuraiteille, kun I-330 vie hänet lasikupuun valettuun museoon, niin sanottuun muinaiskotiin, jossa ”rakastettiin miten vain, hehkuttiin, kärsittiin ja tehtiin lapsia ilman mitään suunnitelmaa.  ”Minkälaista tolkutonta, harkitsematonta ihmisenergian tuhlausta, eikö ollut?” D-503 huudahtaa.

Museossa käynnin jälkeen hän näkee unta Buddhasta josta valui mehua. Hän ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt unia.  Hän tiesi että ne kuuluivat muinaisajan ihmisten normaaliin elämään, mutta Ainoan Valtion numeroihmisellä ne olivat vakavan psyykkisen sairauden oire.  Buddhan kuvan lisäksi häneen näytti tarttuneen muinaiskodista myös entisajan sekavat tunnetilat, kuten rakkaus ja mustasukkaisuus.  Hän alkaa laiminlyödä kansalaisvelvollisuuksiaan ja saa lääkintätoimistosta sairaslomaa. Lääkäri toteaa, että hänen asiansa ovat huonosti, hän on luultavasti  saanut sielun.
Nuorena tunsin sympatiaa D-503:a kohtaan, kuten yleensäkin kärsiviä romaanisankareita kohtaan, joihin samastuin.  Kun taas I-330 oli minusta epäsympaattinen nainen, femme fatale,   selvä Mata Hari –tyyppi,   joka  vietteli naiivin  D-503:n päästäkseen käsiksi   avaruusalus Integraaliin.  Todennäköisesti kaikilla kirjan erisnimillä on matemaattinen symboliarvo, joka ei ole minulle selvinnyt, koska matematiikka oli oppiaine, jota laiminlöin  kouluvuosina.

Venäläisen  kirjallisuuden  lukupiirissä  viime maaliskuussa keskustelimme Zamjatinin romaanin   erisnimisymboliikasta  Yksi lukija huomautti , että  suojelusenkelin eli  salaisen poliisin  urkkijan nimi S-4117 viittasi  Kölninveteen, ja  toinen lukupiirin jäsen, joka oli lukenut  kirjan  venäjäksi, kertoi että  erisnimien kirjaimet  oli kirjoitettu  latinalaisin, ei kyrillisin, kirjaimin, mikä ihmetytti minua. Hän kertoi myös, että  X- kirjain on kristillinen symboli.  Se oli  uhrin merkki. 

 Kun luin  Me-romaanin uudestaan  sitten nuoruuden,  käsitykseni  I-330:sta muuttui. Hänhän on itsenäinen toimija ja vallankumouksellinen, minä ajattelin.   Hän toimii salaisessa järjestössä, jonka päämääränä on vapauttaa   ihmiset    totalitäärisen valtion ikeestä ja sen  Hyväntekijästä, ”joka on sitonut kätemme ja jalkamme autuaaksi tekevillä onnen  pauloilla,” kuten  D-503 asian ilmaisee  muistiinpanoissaan.

 Onnellisuuskupla alkaa säröillä. Ensimmäisen kerran Ainoan valtion historian aikana vaalien äänestystulos ei ole yksimielinen. Tuhannet vastustavat Hyväntekijän uudelleen valintaa.   Valtion elimet nousevat vastaiskuun. Lehdessä kuulutetaan: ”Onnen viholliset eivät torku. Pidelkää molemmin käsin kiinni onnestanne! Huomiseksi keskeytetään työt – kaikkien numeroiden on ilmoittauduttava Operaatioon.  Laiminlyönneitä odottaa Hyväntekijän Kone.” Operaatio tarkoittaa neurokirurgista toimenpidettä, jolla poistetaan ihmisen fantasiakyky, silloin tie sataprosenttiseen onneen on vapaa!  Hyväntekijän Kone on teloituslaite,  joka tappaa ja muuntaa  ruumiin puhtaaksi vedeksi.

 Vallankumoukselliset räjäyttävät vihreän muurin, lasikupu hajoaa ja Ainoan Valtion koko taivas  täyttyy    ennennäkemättömästä näystä - linnuista jotka laskeutuvat  kupukatoille, pylväille ja  parvekkeiden reunoille.  Mutta loppu ei ole onnellinen.  D-503 valitsee sataprosenttisen onnen (ei enää rakkauden kärsimyksiä!) ja menee operaatioon, mutta I-330  pysyy uskollisena vapauden aatteelle ja   joutuu  Hyväntekijän   Koneeseen.

Näkijä

 George Orwell kirjoitti vuonna 1946  Zamjatinin romaanista arvioinnin.  Sen  mukaan Zamjatin  olisi kirjoittanut dystopiansa  vuonna  1923.  Todennäköisesti hän kirjoitti sen vuonna 1920 tai 1921 (tiedot kirjoittamisajankohdasta vaihtelevat).  Käsikirjoitusta ei julkaistu hänen kotimaassaan ja hän lähetti sen salateitse Yhdysvaltoihin.  Me ilmestyi Neuvostoliitossa vasta perestroikan aikana vuonna 1989.  Vuonna 1927 se  oli ilmestynyt Prahassa venäjäksi, josta se kulkeutui Neuvostoliittoon ja joutui raivon kohteeksi neuvostolehdissä.  Sitä haukuttiin  ”kommunismin häväistyskirjoitukseksi ja neuvostojärjestelmän pilkaksi.”

 Monet asiat, joita Zamjatin romaanissaan kuvasi, toteutuivat myöhemmin.   Hän ennusti kibbutzit, joissa  ei ollut perheinstituutiota,  ja lapset kasvatettiin kollektiivisesti lastentaloissa. Hän ennusti lobotomian, neurokirurgisen leikkauksen, joka sai lääketieteen Nobelin. Hän ennusti ihmisten  kaasuttamisen  ja teollisen  tappamisen,  mikä tapahtui   Natsi-Saksassa.  Hän ennusti diktaattorin(= Stalinin) valtaannousun ja poliisivaltion luomisen urkintajärjestelmineen, ilmiantoineen ja näytösoikeudenkäynteineen. Isä Aurinkoinen hallitsi valtiota rautaisella kädellä  konsanaan kuin  Ainoan   Valtion Hyväntekijä. Vaalien äänestystulokset olivat aina yksimielisiä, 99-prosenttisesti. Reippaaniloinen neuvosto-muzak soi radioissa ja kansalaiset olivat onnellisia, tai ainakin yrittivät  näyttää siltä,  vaikka  varmasti  tiesivät mitä tapahtui. Sureminen ei ollut sallittua, kuten Nadežda Mandelštam kirjoitti  muistelmateoksessa Ihmisen toivo.

Me-romaanin kirjoittamisajankohtana  Neuvostoliittoa ei vielä ollut, se  syntyi vasta 30. 12.1922,   mutta   totalitarismi oli   alkanut jo hahmottua.  Salainen poliisi Tšeka  (kirjassa Suojelutoimisto) perustettiin joulukuussa 1917 ja Lenin aloitti puhdistukset.  ”Väärinajattelijoita” teloitettiin ja vankileirejä pantiin pystyyn.Yksi oli Pietarin (silloisen Petrogradin) liepeillä. Isoäitini joutui sinne panttivankina vuonna 1919, kun isoisä oli paennut vangitsijoiltaan.

Elokuussa 1921 teloitettiin runoilija Nikolai  Gumiljov, Anna Ahmatovan ex-aviomies, minkä jälkeen  suuri joukko sivistyneistöä, kirjailijoita, taiteilijoita ja tiedemiehiä joko lähti  vapaaehtoisesti ja  karkotettiin maasta.   Samana vuonna Zamjatin julkaisi artikkelin Olen peloissani.  Hän julisti Solomon Volkovin mukaan avoimesti, että neuvostohallitus tukahdutti venäläisen kirjallisuuden ja pakotti rehelliset kirjailijat vaikenemaan. Hän kirjoitti: ”Todellista kirjallisuutta voi olla olemassa vain jos sitä eivät tee  tunnolliset ja tottelevaiset  virkailijat, vaan hullut, erakot, kerettiläiset, haaveilijat, kapinalliset ja  skeptikot.” Artikkeli nosti suuren hälyn.

 Zamjatin näki kyllin selvästi mitä oli tapahtumassa, mutta ei lähtenyt muiden mukana maasta.  Hän oli vallankumouksen kannattaja ja bolsevikki, joka oli istunut aatteen takia vankilassa tsaarin aikana.  Vallankumouksen jälkeen hänet vangittiin jälleen ja pantiin istumaan samaan vankilaan, joka oli tullut tutuksi vallankumousta edeltäneeltä ajalta.

 Kymmenen vuoden kuluttua hän kirjoitti Stalinille kirjeen, jossa pyysi lupaa poistua maasta, koska hänen asemansa kirjailijana oli toivoton.    Hän piti maanpakoa parempana kuin kirjallista kuolemantuomiota. Maksim Gorki suostutteli Stalinin antamaan hänelle matkustusluvan. Hän matkusti Pariisiin ja kuoli siellä seitsemän vuoden kuluttua  vuonna 1937 sydänkohtaukseen. 

maanantaina, huhtikuuta 18, 2016

Elon povi

Pietarin Eremitaasissa on Leonardo da Vincin  Madonna Litta. Allaolevassa kuvassa on yksityiskohta maalauksesta.  Näin maalauksen viime  lokakuussa. Edellisestä näkemisestä oli kulunut yli 40 vuotta.  Minua hämmästytti, että maalaus niin pienikokoinen.  Sitä luulee, että taiteen merkkiteokset ovat isoja, mutta eivät ne aina ole. Maalit ovat maksaneet paljon ja taiteilijat ovat olleet köyhiä.   Paitsi Rubens, joka maalasi isoja töitä. Niitä ja muita flaamitaiteen töitä Eremitaasissa oli useita.  Katariina Suuri oli ostanut ne. Hänellä ei ollut taidemakua. Hän kai ajatteli että suuret taulut ovat myös taiteelliselta arvoltaan suuria.


Kun luin Ljudmila Ulitskajan  Elon  povea  (suom. Arja Pikkupeura), mieleeni  tuli Madonna Litta  ja monet muut  madonnat, joiden rintoja olen katsellut Euroopan taidemuseoissa. Taiteilijat ovat osoittaneet suurta harrastuneisuutta ja ihailua naisten rintoja kohtaan. He ovat olleet miehiä. En muista museotaiteilijoiden joukosta yhtään ainoata naista. Ei naisilla ennen muinoin ollut aikaa eikä mahdollisuuksia tehdä taidetta.

Elon povi on tarina Ljudmila Ulitskajan rinnasta.  Tarina ilmestyi vuonna 2015 aikakauskirja Grantan viidennessä numerossa. Hän kirjoittaa:
”Rintaparkani, hyvästelin sitä pitkään. Olihan se tietysti käyttänyt ties millä lailla, mutta minä se  enemmänkin  olin sen käytökseen syypää  - 17 vuotta hormonilääkitystä. ”

Kun työ ei  suju

Ljudmila Ulitskaja matkusti alkutalvesta 2010 Liguriaan, Italiaan  kirjoittamaan romaania Vihreän  teltan alla, jota   hän oli yrittänyt saada valmiiksi jo toista vuotta.  Mutta se ei tahtonut valmistua, tai kuten hän sanoo: se ”pani kampoihin kaikin tavoin. Tuntui kuin työni olisi pyrstöään heiluttaen polskaissut minulta karkuun, ja siinä minä nyt istuin suuren hämmennyksen ja itseinhon vallassa terassilla ja katselin merelle, Genovan punertavanhohtoiseen satamaan päin.”  Hän nukkui huonosti, kuten aina kun työ ei sujunut, ja näki pitkiä ja sekavia unia.  Eräs uni sai hänet toimimaan.  Unessa hänelle tuotiin suuri valkoinen posliinivati. Posliini välkehti kirkkaana ja raikkaana, mutta lautasen keskellä oli neidonrinnan ( tai kulitsan) muotoinen keko palaneita  perunankuoria.

Tuttua tuo, kun kirjoittaminen on jumissa,  että    unettomuus vaivaa ja  unet ovat ikäviä.  Minä olisin tulkinnut palaneiden perunankuorien merkitsevän, että käsikirjoituksessa on jotain vikaa. Se täytyy kirjoittaa uusiksi tai laittaa hyllylle odottamaan parempia aikoja.  Ulitskaja ymmärsi unen olevan selvä ilmoitusuni.  Viestin merkitys oli yksiselitteinen: äkkiä lääkäriin!   Mutta häntä vaivasi korean valkoisen posliiniastian merkitys.   Hänen mukaansa se viittaa lahjaan.  ”Mokomakin lahja!” hän toteaa.  Palaan myöhemmin lahjan tulkintaan.

Diagnoosi

Ulitskaja palasi Moskovaan ja meni lääkäriin.  Hän tiesi, että sisään vetäytynyt nänni oli pahaenteinen merkki.   Tuttu naislääkäri patistaa hänet onkologin tutkimuksiin, mutta hän ei halua mennä radiologian ja röntgenteknologian instituuttiin, koska hänen äitinsä menehtyi siellä retikkelisolusarkoomaan, ei myöskään Kaširantien syöpäkeskukseen,  sillä kaksi hänen ystävätärtään on kuollut siellä. Hän ei luota ilmaiseen venäläiseen terveydenhuoltoon, jossa kukaan ole vastuussa mistään.  Hän  päättää että  menee  Jerusalemissa tutkimuksiin  samassa yhteydessä kun  osallistuu Israelin kirjamessuille.  Sinnikäs ystävätär saa kuitenkin puhuttua hänet ympäri ja hän käy Kaširantien syöpäkeskuksen tutkimuksessa.    Hän saa tuloksen karulla tavalla: kaksi tuntia kudosnäytteen ottamisen jälkeen laborantti ojentaa hänelle paperilappusen, jossa lukee SYÖPÄ.   Se oli totta, mutta hän uskoi sen vasta kun hänet oli tutkittu Israelissa. Siellä sana  SYÖPÄ herätti ihmetystä. Heillä ei ollut sellaista diagnoosia.

Hän lensi Israeliin huhtikuun lopussa.  Tutkimukset käynnistyivät ja etenivät nopeasti. Hän sai diagnoosin, hänellä oli duktaalinen tiehytperäinen karsinooma, joka on aggressiivisempi kuin adenokarsinooma ja reagoi solunsalpaajiin laiskasti.

 Toukokuun alussa alkoivat kirjamessut: haastattelut, tapaamiset, esiintymiset.  Messujen kuudentena päivänä hän osallistui pyöreän pöydän keskusteluun, jonka teemana oli ”Huumori ja kuolema” -  hänen tilanteessaan aikamoinen aihe! Todennäköisesti hän selviytyi keskustelusta huumorin avulla.

Suru ja syyllisyys

 Toukokuun 13. päivänä Ulitskajan vasen rinta poistettiin Hadassan sairaalassa..   Se haudattiin Givat Shaulin hautausmaan erityiskalmistoon.  Miten hienoa, minä ajattelin tätä kohtaa lukiessani. Vain juutalaiset ymmärtävät, ehkä menneisyytensä kautta, että surulle täytyy antaa tilaa. Hänen tuttavansa sairaalan ortopediaosaston lääkäri, juutalainen kuten hänkin, hautasi sinne juutalaisilta poistettuja ruumiinjäseniä.   Tuttava sanoi, että ”muslimit ja kristityt eivät jostain syystä piittaa ollenkaan siitä, missä heiltä poistetut elimet ja ruumiinosat lepäävät.”

 Usein  suru ja syyllisyys kietoutuvat yhteen.  Ulitskajan piti luoda uusi suhde kehoonsa, ennen kaikkea rintaan.  Hän kirjoittaa, että oli koko ikänsä suhtautunut ruumiiseensa välinpitämättömästi, jopa julmasti.  Hän oli 67-vuotias, ja kuten lähes kaikki hänen ikäpolvensa naiset, hän oli kantanut syyllisyyttä mitä moninaisimmista asioista, mutta nyt hän oli herännyt akuuttiin syyllisyydentuntoon tavastaan kohdella ruumistaan. ”Outoa että ymmärrän sen näin myöhään…” hän ihmettelee.  

 Kuitenkin  hän  oli tiennyt    genetiikkaan suuntautuneena  biologina,  että estrogeenihormoni lisäsi hänen  syöpäalttiuttaan,  varsinkin kun  hän kuului sukuun jossa kuoltiin syöpään.   Vaihdevuosioireet olivat niin sietämättömiä, että niin ei auttanut muu  kuin  estrogeenihoito.   Vaarasta tietoisena hän oli yrittänyt lopettaa hormonien käytön  pari  kertaa, onnistumatta.  Minä mietin,  miten  esi- ja isomummot  ovat selvinneet vaihdevuosista,  niistähän  ei saanut  puhua. Ne olivat  tabualuetta kuten kaikki naisen lisääntymiseen liittyvät  asiat. Ulitskaja rikkoo tabuja kertoessaan  vaihdevuosivaivoistaan  julkisesti.

Lahja

Ulitskajan mukaan valkoinen posliinivati unessa  merkitsi lahjaa, mutta  hän ei ollut  tyytyväinen ”mokomaankin lahjaan.”  Minä arvelen, että ehkä sairaus oli alitajunnan näkökulmasta lahja. Hänellä oli kolmannen vaiheen rintasyöpä ja etäpesäkkeitä kainalossa. Siitä huolimatta hän tunsi itsensä onnelliseksi.”Yleensäkin kaikki ympärilläni on silkkaa ihmettä. Kaikki tahtovat kilvan autella minua: mies, lapset, ystävät ja ystävättäret. Kaikki ovat valmiita kantamaan, paimentamaan ja varjelemaan minua. Miten ihmeellinen ystäväpiiri – olen onnellinen.”

 Kun hän lähti Israeliin tutkimuksiin ja hoitoa saamaan, hänen  unielämänsä muuttui voimakkaaksi.  Hän kertoo löytäneensä unessa likaisia kuppeja ja sameita lasinpalasia.  Hän pesi ne, ja ne olivatkin jalokiviä, riipuksia ja korvakoruja, briljantteja ja värillisiä kiviä, ”Paikalle tulee vanha nainen ja sanoo: - Nuo ovat minun!  - Olkaa hyvä, sanon ja  annan ne surutta hänelle.”
Hänen alitajuntansa oli aktivoitunut. Toista vuotta jumittanut käsikirjoitus lähti liikkeelle. Hän kirjoitti kirjoittamistaan eikä kirja ottanut loppuakseen.

Minun ymmärtääkseni kirjoittaminen suojeli  ja varmasti auttoi häntä kestämään sairauden ahdistusta. Kun kirjan henkilöt täyttävät ajatukset öin ja päivin, ei sairauden  pohtimiselle jäänyt tilaa.


Kolmannen solunsalpaajahoitokerran jälkeen hän ei kyennyt työntekoon  eikä mihinkään,  paitsi kuuntelemaan musiikkia.  Tapahtui ihme ja läpimurto. Hänen eläytymiskykynsä avautui uudella tavalla. Hän arvelee, että kenties  kemiallinen myrkky liuotti sen kalvon joka oli estänyt musiikkia tavoittamasta häntä. 

Vihreän teltan käsikirjoitus tuli valmiiksi marraskuussa 2010,  hänen  magnum opuksensa, 760 sivua venäläistä tarinaa,  joka  alkaa Joseph Stalinin  kuolemasta ja päättyy Joseph Brodskyn kuolemaan.    Kirjan loppupuolella runoilija (=Brodsky) sanoo saaneensa elämänsä viimeiset vuodet lahjaksi.  ”Jos olisin jäänyt kotimaahan, olisin aikoja sitten kuollut kurjuuteen, hermorääkkiin ja kurjiin terveyspalveluihin.” Ljudmila Ulitskaja  elää vielä. 

torstaina, maaliskuuta 31, 2016

Dostojevskin jäljillä Staraja Russassa


Kuvassa Dostojevskin rantakatu Staraja Russassa. Dostojevski vietti ennen kuolemaansa perheen kanssa neljä kesää vihreässä talossa (vasemmalla). Siellä hän kirjoitti Karamazovin veljekset, joka jäi hänen viimeiseksi romaanikseen. Perezika-joen ranta pilkottaa puiden välistä.


Dostojevski teki pitkiä kävelyretkiä pitkin joen rantaa. Koska hän lähti joka päivä kävelemään täsmällisesti samaan aikaan, kerjäläiset kerääntyivät portin pieleen odottamaan häntä. He tiesivät, että hän antaa jokaiselle lantin. Hän kulki pitkin rantakatua katse maahan painuneena ajatuksiinsa syventyneenä niin hajamielisenä, että ei tunnistanut edes omaa vaimoaan, eikä kuullut ja nähnyt mitään. Hän saattoi olla niin eläytynyt tekeillä olevan romaanin henkilöhahmoihin, että puhui, nauroi ja elehti kadulla itsekseen, kertoo hänen tyttärensä Ljubov muistelmissaan (Dostojevski: En levnadsteckning av Aimée Dostojevski. Stockholm 1921). 


"Grusenkan" talo

Perezika-joen toisella rannalla asui Grusenkan = Agrafena Alexandrovna Svetlovan esikuva. Hän oli nuori nainen (22 v.), joka rakastui milloin yhteen, milloin toiseen mieheen (siispä tyypillinen nuori nainen). Hän oli kunnon perheen tytär,  äiti harras uskovainen, jolle tytön rakastumiset aiheuttivat harmaita hiuksia. ”Grusenka” ja hänen vanhempansa olivat Dostojevskin  perhetuttavia.

Dostojevski kuvaa Grusenkaa seuraavasti: ”…ihmeen ihanat, runsaat, tummanruskeat hiukset, tummat soopelinkarvaa muistuttavat  kulmakarvat ja ihastuttavat harmaansiniset silmät, joissa oli pitkät ripset, olisivat ehdottomasti saaneet  kaikkein  välinpitämättömimmänkin ja hajamielisimmänkin miehen väkijoukossa   ja kävelypaikalla tai puodissa äkkiä pysähtymään näitä kasvoja katselemaan ja muistamaan niitä pitkän aikaa” (suom.V.K.Trast.) Luultavasti hajamieliselle Dostojevskille oli käynyt juuri niin, kun hän oli nähnyt ensi kertaa Grusenkan esikuvan kasvot.



Dostojevskin työhuone Staraja Russassa. Yläkuvan vasemmassa reunassa on hänen vaimonsa Annan työpöytä, jonka ääressä  vaimo kirjoitti pikakirjoituksella sanelusta Karamazovin veljeksiä. Anna oli täydellinen kirjailijan vaimo, jollainen pitäisi olla jokaisella kirjailijalla, oli hänen sitten mies tai nainen.

Dostojevskin pieni työpöytä on vasemmanpuoleisen yläkuvan oikeassa nurkassa.  Sen ääressä hän kirjoitti öisin Karamazovin veljeksiä,  ja saneli  sitä  seuraavana päivänä Annalle.   Hän aloitti kirjoittamisen, kun lapset olivat menneet nukkumaan. Hän itse kävi nukkumaan aamun varhaisilla tunneilla ja heräsi  iltapäivällä.  Lasten piti varoa metelöintiä.  Vain pieni  Aleksei-poika,  isän  lemmikki  sai  häiritä isää, Ljubovin mukaan.  Aleksei kuoli kaksi ja puolivuotiaana epilepsiakohtaukseen.  Kuolema aiheutti ankaraa syyllisyydentuntoa Dostojevskissa.

 Työpöydän yläpuolella nurkassa on ikoni. Työpöydällä esineet ja muistiinpanot ovat hyvässä järjestyksessä. Niin ne olivat hänen eläessäänkin. Hän oli ulkoisen järjestyksen mies miltei pakkomielteisesti, mitä ei hänen romaaneistaan uskoisi. Vasemmassa alanurkassa on hänen sohvansa, kirjailijan toiseksi tärkein työkalu kynän jälkeen. Ideat syntyvät joko sohvalla maatessa tai jokirannoilla kävellessä.  Sohvan yläpuolella on jäljennös Raffaellon Sikstiiniläismadonnasta, joka oli Ljubovin mukaan kuva Dostojevskin  naisihanteesta.   Oikealla seinällä Dostojevskin työpöydän yläpuolella on Hans Holbein nuoremman maalauksen osajäljennös Kuolleesta Kristuksesta, mutta sitä ei näy kuvassa.   Dostojevski oli nähnyt maalauksen Saksassa ja se oli vaikuttanut häneen vangitsevasti. Hän kuvaa vaikutusta romaanissa Idiootti.

Oikeassa alakulmassa on kopio käsikirjoituksen sivusta. Kuvan keskellä on kuva parrakkaasta miehestä. Mahtaneeko olla isä Karamazov? Hänellä oli kolme poikaa, joista hän ei ollut ikinä pitänyt huolta - ja neljäs poika, avioton  Pavel  Smerdjakov, jonka syntyperä on  hieman epäselvä.   Isä Karamazovin vanhin poika, 28-vuotias Dmitri (= Mitka, Mitja, Mitenka ), hurvittelija ja iloinen poika on rakastunut Grusenkaan. Romaanin draamassa rakkaus ja raha ovat keskeisessä osassa, kuten olivat Dostojevskinkin elämässä.   Myös isä Karamazov on  rakastunut Grusenkaan ja luvannut   tälle 3000 ruplaa, jos tämä suostuu naimisiin hänen kanssaan. Dmitri perää isältään äidinperintöään, 3000 ruplaa, jota isä ei ollut maksanut hänelle. Oikeus katsoi  rahan olleen isänmurhan motiivina ja tuomitsi Dmitrin  pakkotyöhön  Siperiaan

Dostojevskin  oma isä oli kuollut  hämärissä olosuhteissa.  Puhuttiin että isän olivat murhanneet hänen  omat maaorjansa. Näyttöä murhasta ei ollut, mutta  Dostojevski uskoi  murhapuheisiin.  Isänmurhatapaukset kiinnostivat häntä.   Karamazovin veljekset sai alkunsa uutisesta, jossa kerrottiin isänmurhasta.  Hän oli sitä mieltä että todellisuus oli paljon mielenkiintoisempaa kuin mielikuvituksen kehittämät tarinat. Niinpä hän luki ahkerasti lehtien rikosuutisia ja Pietarissa ollessaan kävi oikeudenistunnoissa kuuntelemassa rikosjuttuja.

Minä luin Karamazovin veljekset ensimmäisen kerran 16-vuotiaana. Muistan hyvin sen yön, jolloin aloin lukea sitä kirjaa. Oli juhannusyö. Olin ollut parin kaverin kanssa Seurasaaressa, mutta siellä oli niin tylsää, että olin lähtenyt kesken kaiken kotiin ja ruvennut lukemaan Karamazovia. En voinut laskea kirjaa käsistäni, se oli niin jännittävä. Luin sitä koko yön ja seuraavana päivänä eikä minulle selvinnyt kuka murhasi isä Karamazovin. Se ei ole   selvinnyt vieläkään,  vaikka olen lukenut sen kolmeen kertaan.

Yhtä järisyttävä vaikutus oli Rikos ja rangaistus –romaanilla, jonka olin lukenut edellisenä talvena. Sitä ennen olin ollut dekkareiden suurkuluttaja. Sen jälkeen en ole pystynyt lukemaan dekkareita, enkä Karamazovin veljesten jälkeen lukemaan ns. viihdekirjallisuutta. Isäni joka käänsi Dostojevskia oli sitä mieltä, että Dostojevski on nuorten ihmisten kirjailija, mutta minä olen vielä vanhanakin hullaantunut Dostojevskiin.


Dostojevskin talo pihan puolelta. Ljubov-tyttären mukaan talo muistuttaa Karamazovin taloa. Romaanissa talo on harmaa, mutta todellisuudessa vihreä. Dostojevskin mieliväri oli merenvihreä, ei mitenkään harvinainen värisuosikki mieheltä, jolla oli punainen tukka ja parta. Talo on kyllä vihreämpi kuin meri. Vankka umpiaita ympäröi pihaa, ehkä  sama aita jonka  ylitse viimeisillään oleva Lizaveta-tyttönen kiipesi  pihalle. Hän synnytti   samana yönä Smerdjakovin ja kuoli synnytykseen  kenties  kuvan vasemmassa alalaidassa olevassa  savusaunan näköisessä rakennuksessa.

 Dostojevski viihtyi talossa ja Staraja Russan kaupungissa.  Talo sijaitsi kahden kadun risteyksessä, ja talon joistakin ikkunoista näkyi kirkon torni. En ole varma onko se sama torni joka näkyy kuvan oikeassa alanurkassa.  Hartaana ortodoksina Dostojevski uskoi, että kahden kadun kulmassa oleva talo jonka ikkunoista näkyy kirkon torni, tuo hyvää onnea.  Hän oli taikauskoinen kuten venäläiset yleensä vielä nykyäänkin .

Staraja Russa oli Dostojevskin aikaan kaupunkipahanen  Novgorodin alueella. Sellainen se on vieläkin. Asukkaita on noin  34 000, työttömiä on paljon, koska   teollisuutta ei ole. Nuoret lähtevät etsimään töitä muualta ja kaupunkiin jäävät vanhukset. Uusrikkaita ei siellä ole. Ihmiset ovat keskitasoa köyhempiä.

 Dostojevskit valitsivat Staraja Russan kesänviettopaikakseen terveyssyistä.  Ljubov-tytär sairasteli paljon lapsena. Staraja Russan terveyskylpylän kivennäishoidot ja ionipitoinen ilma tekivät hyvää hänen terveydelleen.  Isä-Dostojevski  puolestaan   joutui  matkustamaan   osaksi kesää Saksan Emsiin  hoitamaan  terveyttään,  ja kaipasi  kovasti  perhettään  Staraja Russassa.  Ljubov muistelee En  levnadstekckning-kirjassaan noita kesiä.  


Staraja Russan terveyskylpylä toimii yhä.  Netissä kerrotaan, että ”sen  symbolina   sekä sen kauneimpana kohteena ja ylpeytenä on Muravjovski-suihkulähde. Se nousee pohjamaasta jo puolentoista vuosisadan aikana. Haihduttua suihkusta kivennäisvesi luo parannusihmeitä ilmassakin kyllästämällä ilmaa anioneilla.”

Minä join terveyskylpylän mineraalivettä, joka kuulemma auttaa ruuansulatuskanavan  sairauksien hoidossa, ja joka  sisältää bromia, klooria, kalsiumia ja natriumia. Se oli hirvittävän pahanmakuista, kuten kaikki terveellinen. Seuraavana päivänä yskäni paheni, vointi oli huono, vilutti ja huuletkin, jotka eivät koskaan rohdu,  olivat  rohtuneet.  

Matka Pietarista Staraja Russaan kesti bussilla viisi tuntia.  Bussimatkan suurin esteettinen elämys oli pelloilla iltapimeällä palavat tulinauhat.  Menneen kesän korsia kulotettiin.   Ilma oli harmaa savusta, joka tunkeutui bussin  sisään ja  kirvelsi silmissä  sekä kurkussa.

Tuskin olisin ikinä tullut käyneeksi  Staraja  Russassa, ellei  Venäjänmatkat olisi järjestänyt Dostojevskin  jäljillä Pietarissa ja Staraja Russassa –retkeä 24.3.- 28.3.2016. 


Kuvassa vasemmalla sivulla Dostojevskin patsas Pietarissa. Keskellä ylhäällä matkanjohtaja Merja Jokela Dostojevskin haudalla.   Keskimmäisessä kuvassa matkan asiantuntija Karamazovin veljesten suomentaja Martti Anhava ja Pietarin Dostojevski-museon opas ja matkatovereita taustalla.  Keskellä alhaalla Dostojevskin sätkät ja tupakkakotelo.  Hän oli kova tupakkimies, kääri itse sätkänsä ja poltti niitä noin 50 kappaletta yötä kohden,  seurauksensa oli kuolema  keuhkoverenvuotoon. Oikeassa reunassa Dostojevskin samovaari.  Teen ja tupakan voimalla hän pysyi hereillä ja jaksoi kirjoittaa öisin