sunnuntaina, joulukuuta 14, 2014

Kohtaaminen Sergei Dovlatovin kanssa



Jonotin vuoroani postikonttorissa.  Joku nainen toimitti luukulla monimutkaista asiaa, johon kului paljon aikaa. Minun taakseni tuli seisomaan huomattavan kookas tummatukkainen mies, jonka toinen jalka oli kipeä, hän ontui.  Hän oli Sergei Donatovitš Dolvatov.  Sanoin hänelle, että menisi penkille istumaan, koska jono etenee niin hitaasti.  Hän ei mennyt penkille, vaan tiskin päähän nojailemaan. Juttelin hänen kanssaan niitä näitä ennen kuin tajusin hämmästyneenä, että hänhän puhuu suomea.   Ei sen mikään ihme pitänyt olla, sillä hän oli opiskellut Leningradin yliopistossa suomenkieltä ltä 1960-luvun alussa. Ennen nukahtamista olin  lueskellut hänen Haarakonttoriaan
 
Herättyäni  googlasin  tietoja  hänestä.   Hän ei muistuttanut unessa näkemääni Dovalatovia.  Hän oli kuvissa karhumainen, melkoisen tukeva mustapartainen mies.   Hän ei ollut venäläinen, vaan puoleksi juutalainen, puoleksi armenialainen, opiskellut suomenkieltä (minkä olin unessa unohtanut), saanut potkut Leningradin yliopistosta huonon opiskelumenetyksen takia ja joutunut  suorittamaan  kolmivuotisen  asepalveluksen  vankileirin  vartijana ”zoonalla” eli   ”vyöhykkeellä.”    Asepalveluksen jälkeen  hän yritti löytää sijansa neuvostoyhteiskunnasta toimittajana ja kirjailijana.  Mutta hänet potkaistiin ulos Journalistiliitosta eikä hänen kertomuksiaan julkaistu. Hän lähetti niitä sitten salateitse Kontinentiin, joka ilmestyi Pariisissa, ja oli neuvostoliittolaisten toisinajattelijoiden julkaisukanava.  Hän sai kaksi kertomusta julki Kontinentissa, ja siitä seurasi Leningradissa tuomio huliganismista.   Viranomaiset pakottivat hänet lähtemään Neuvostoliitosta vuonna 1979.  


    Ruutukaappaus  Google  Mapsista.  Kuvassa  Sergei Dovlatov Way New Yorkin Queensissa, jossa  0n  Dovlatoville omistettu   kadunpätkän,  harvinainen kunnia kirjailijalle.  Hän  on  kuvannut  tuon  kulman ihmisiä  ja  elämää  mm.  kertomuksessa  108th  Street ( kokoelmassa   A Foreign Woman (Иностранка) ).
 
Sergei Dovlatov asui Neuvostoliitosta lähtönsä jälkeen lähes kaksitoista vuotta aina kuolemaansa asti kadulla, joka nimitettiin hänen mukaansa viime syksynä (7.9. 2014).   Niiden vuosien aikana hän julkaisi neljätoista teosta. Joka vuosi ilmestyi kirja, parhaana kaksi kirjaa. Hänellä oli Neuvostoliiton ajoilta mahtava kokemusaineisto, josta ammentaa kirjoihinsa materiaalia.   Dolvatovin viimeinen teos Haarakonttori ilmestyi 1990, samana vuonna jona hän kuoli vain 48-vuotiaana sydäninfarktiin.

 


  
Uuden Venäjän tulevaisuus

    Haarakonttori on hulvaton tarina menneisyyden kohtaamisesta. New Yorkissa toimivan venäjänkielisen radioaseman juontaja Dalmatov (Dolvatovin alter ego) lähetetään Los Angelesiin selostamaan kokousta, jonka teemana on uuden Venäjän tulevaisuus.  Neuvostoliitossa on perestroika ja glasnost. On huhtikuu 1980-luvun lopussa. Kokoukseen osallistuu 90 nimekästä venäläisjuutalaista toisinajattelijaa, jotka asuvat Amerikassa, Kanadassa ja Euroopassa. Mukana ovat muun muassa Suomessakin tunnetut Andrei Sinjavski, Eduard Limonov ja Vasili Aksjonov. Kirjan lopussa on suomentaja Pauli Tapion huomautuksia, joista selviää kuka kukin on.  Osallistujat ovat lähes kaikesta eri mieltä,  paitsi siitä että länsi on tuhoon tuomittu, koska se on luopunut perinteisistä kristillisistä arvoista. ”Kaikki myönsivät auliisti, että Venäjä on tulevaisuuden valtio, sillä sen menneisyys on kauhistuttava ja nykyhetki sumuinen,” Dovlatov kirjoittaa ja jatkaa:
      ”Lopulta kaikki totesivat veljellisesti, että emigraatio on sen arvokas haarakonttori…………”
  
  Dalmatov kokee identiteettikriisin  kesken  konferenssin. Hän kysyy itseltään: ”Mitä oikein tapahtuu. Olosuhteet ovat mielettömät, todella oudot […] Mitä kaikki tämä merkitsee? Kuka minä olen ja mistä? Miksi olen täällä? Olen neljäkymmentäviisivuotias. Kaikki normaalit ihmiset ovat jo aikoja sitten ampuneet itsensä tai alkaneet juopoiksi.

   Konferenssit, varsinkin venäläisten järjestämät konferenssit,  ovat   mielettömiä tilaisuuksia, minun kokemukseni  mukaan. Dolvatov osaa kirjoittaa Los Angelesin konferenssista niin mainiosti, että nauroin ääneen monta kertaa. Hänellä on absoluuttinen silmä ja korva absurditeeteille, ja lakoninen tyyli kertoa sarkastisesti näkemästään ja kokemastaan Ei ihme, että hänen kirjoituksiaan ei suvaittu Neuvostoliitossa, sillä se valtio oli täynnä absurditeetteja.  Nykyään hän on Venäjällä lukijoiden lemmikki ja klassikoksi noussut kirjailija.

  Kohtaamisia  menneisyyden kanssa
 
  Dalmatov kohtaa menneisyytensä heti saavuttuaan Los Angelesiin.  Hän uskoo puhuvansa amerikanenglantia ilman venäläistä aksenttia, koska on  asunut maassa  kymmenen vuotta. Mutta  kun   hän ottaa lentoasemalta  taksin ja avaa suunsa,  taksikuski huudahtaa:
       ”Kappas, maanmies! Ethän vaan Ust-Vymin leirillä ollut vartijana? Siinä vuoden  kuuskymmentä paikkeilla?”
      Dalmatov sanoo olleensa, mutta ei vartijana, vaan rangaistussiirtolan erityisosaston valvojana, ja taksikuski riemastuu:
       ”Järisyttävää! Minä lusin siellä kymmenen vuotta. Mikä sattuma, kansalainen päällikkö!”

    Kahden päivän kuluttua Dalmatov kohtaa menneisyytensä  toistamiseen.  Hän makaa hotellihuoneen sohvalla ja yrittää lukea Mihail Armalinskin romaania, mutta ajatukset harhailevat ja olo on levoton (tuttu  olotila konferensseissa minullekin).  Hänen kätensä alkavat täristä ja samassa oveen koputetaan. ”Ja äkkiä, kirjaimellisesti minuutissa, absurdi vyöryy ylitseni […] Eikä järjettömyydelle ole loppua näkyvissä”,  hän kuvaa tilannetta.
       Kuinka ollakaan kynnyksellä seisoi Dalmatovin ensirakkaus Tasja, joka selittää, että Dalmatov on hänen viimeinen toivonsa, sillä häneltä  on rahat lopussa,  elämä myös,  hänet  on hylätty ja hän  on  raskaana.   Tasja lähettää Dalmatovin ostamaan hammasharjaa ja asettuu majailemaan hänen hotellihuoneeseensa.

  
  Kauhea nuoruudenrakkaus

   Dalmatov ja Tasja olivat tavanneet Leningradissa vuonna 1960.  Siitä oli lähes kolmekymmentä vuotta. Dalmatovin muistojen mukaan leningradilainen nuori intelligentsia kuunteli siihen aikaan amerikkalaista jazzia, poltti amerikkalaisia savukkeita, puhui Hemingwaysta, Gillespiesta, Freudista, Antonionista, ja Tasja luki englanniksi Camusin Sisyfoksen myyttiä.  Minun muistini mukaan puheenaiheet ja harrastukset (ravintoloissa käynti, amerikkalainen jazz ja savukkeet) olivat suunnilleen samoja helsinkiläisen nuoren intelligentsian piireissä noina kuusikymmentäluvun  alkuvuosina.  

   Dalmatov muistaa ensitapaamisen Tasjan kanssa ja toteaa lakonisesti: ”Ja niin alkoi minun turmioni.”  Hänelle ja myös monelle muulle nuorelle miehelle niin Leningradissa kuin Helsingissäkin kysymys lukumäärästä oli tuolloin ”kohtalaisen polttava.”   Kysymys koski sitä kuinka monen pojan kanssa tyttö on maannut.   Ja vastaus oli aina sama: ”Olet toinen.”  Mutta Tasjapa  vakuutti  Dalmatovin olevan kolmas. Mustasukkaisuus raastoi Dalmatovia. Hän muuttui ovelaksi ja epäluuloiseksi, luki salaa Tasjan muistikirjaa.  Kaikki rakkauden kärsimykset vaivasivat häntä, hän menestyi huonosti opinnoissa, sai potkut yliopistosta  ja  lähti  suorittamaan asevelvollisuuttaan.

  Konferenssin viimeisenä päivänä Dalmatov katsoo hotellihuoneessaan majailevaa Tasjaa ja ajattelee: ”Tuossa  hän on: nuoruuteni. Istuu ja karistaa tuhkaa osumatta keraamiseen astiaan […] Tuossa on menneisyyteni: nainen, kosmetiikan väärinkäyttäjä, hävytön ja avuton. Ja äkkiarvaamatta tuosta menneisyydestä on tullut nykyhetki. Ehkä jopa - Herran tähden – tulevaisuus! […] Ajattelin ties kuinka monetta kertaa: mitä tapahtuu?! Kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten minut esiteltiin tälle hirveälle naiselle. Rakastuin häneen. Olin täysin omistautunut hänelle. Mutta hän ei välittänyt tunteistani. Ilmeisesti petti minua. Vähällä piti, ettei ajanut itsemurhaan.”

  

  Hyvät lukijat ja Sergei Dovlatovin ihailijat, kun käytte  New Yorkissa, niin  pistäytykää   Queensissa  kuvan kulmilla.



  Toivon tapaavani Dovlatovin  vielä monta kertaa  Pauli Tapion  suomennoksina.   Erityisesti odotan  hänen  kahta romaaniaan, joista  toinen  on  Зона: Записки надзирателя ( Vyöhyke: vankileirivartijan kertomus) ja toinen Заповедник ( Reservaatti),  käännetty  englanniksi nimellä  Pushkin Hills.   Dovlatov oli  aikoinaan  turistioppaana   Mihailovskojessa,  jossa on  Puškinin kotimuseo.    Raija Siekkinen on kirjoittanut siitä paikasta hilpeän novellin Pyhä Ambrosius ( kokoelmassa  Kallis nimi) ja  minä olen  muistellut sitä paikkaa Unennäkijän muistelmien luvussa  Ystävyyden tarkoitus.

 Lisäys 16.12.2014

Tomi Huttusen ansiokas arviointi Dolmatovin  Haarakonttorista tänään Hesarissa.

 

maanantaina, joulukuuta 01, 2014

Unennäkijän muistelmien jälkeen



Aloitin unimuistelmien kirjoittamisen vuonna 2001 Uzèsissa, pienessä eteläranskalaisessa kaupungissa.  Näin siellä paljon unia elämäni tärkeistä ihmisistä: isoäidistä, isästä. äidistä, lapsistani, ystävistäni, rakastetuistani, jotka esiintyivät usein unissani.  Kun kolmen kuukauden päästä palasin Suomeen, torjunta iski päälle: en voinut kirjoittaa henkilöistä heidän oikeilla nimillään, sillä eiväthän unihenkilöt ole todellisia ihmisiä, vaan mielikuvitukseni tuotteita.  Niinpä rupesin kirjoittamaan fiktiota heistä.  Kirjoitin vuosikausia, mutta romaani ei ottanut onnistuakseen. Lopulta nostin käteni pystyyn: hyvä on, kirjoitan unennäkijän muistelmat, kuten alun perin olin Uzésissa ajatellutkin. Kolmentoista vuoden kuluttua muistelmat ilmestyivät Teokselta (surukseni olin joutunut jättämään vanhan kustantajani Tammen). Tässä muistelmien kansikuva:



Kuvassa on äitini, hänen pienoisfreskonsa ”Taiteilija ja hänen kissansa” ja minä sylissäni äidin malli kissa Piu. 


 Kirjan ilmestymisen jälkeiset pari kolme kuukautta ovat piinallista aikaa kirjailijalle, ”sielun helvetintiloja”, kuten sanon muistelmissani.   Jos kirja on romaani, sitä odottaa että se pääsee Finlandia-ehdokkaaksi. Kun ei pääse, niin pettyy ja tuntee olevansa epäonnistunut kirjailija. 


Minun ei tarvinnut pettyä tänä vuonna, koska kirjani on luokiteltu tietokirjaksi, vaikkei siinä mitään tietoa olekaan. Kirjailijan muistelmat ovat fiktiota, koska hänen muistinsa toimii fiktiivisesti, toisin kuin poliitikkojen muisti, joka on täynnä ”tosiasioita”. Tosin epäilen vahvasti että heidänkin ”tosiasiansa” ovat  yhtä fiktiivisiä kuin kirjailijan muistin ”tosiasiat.”

 
Unennäkijän muistelmat tuli kirjakauppoihin vähän toista kuukautta sitten.   Kirjasta on ilmestynyt tähän mennessä vain yksi arvostelu Ylen Lapin uutisissa.   Lapin miehellä (kirjallisuuden harrastajalla) on ollut pieniä lukuvaikeuksia. Hän sanoo, että kirja on ”sekava, mutta runsas”.  On se silti kulttuurihistoriallisesti tärkeä teos hänen mielestään.  Hän moittii, että suhteeni Hannu Salamaan on kuin Hertta-sarjasta. En ole lukenut Hertta-sarjan kirjoja, joten en tiedä onko Lapinmies oikeassa. 

Lapinmiestä oli järkyttänyt kertomukseni Raija Siekkisen kohtalosta.   ”Konkka kertoo miten tärkeinä sekä hän itse mutta erityisesti Raija Siekkinen kokivat Helsingin Sanomien kirja-arvostelut. Niitä odotettiin pelokkaina mutta toiveikkaina. Raija Siekkisen viimeisen kirjan arvostelu Helsingin Sanomissa ilmestyi vasta kuukausia kirjan ilmestymisen jälkeen samassa lehdessä muistokirjoituksen kanssa.”

Niistä ajoista, jolloin Raija odotti Hesarin arvostelua, on kulunut kymmenen vuotta.  Yhä harvempi kaunokirjailija ja runoilija saa nykyään kirjastaan arvostelun Hesarissa. Poliitikkojen ja populaarimuusikkojen kirjat lienevät tärkeämpiä, koska ne kiinnostavat suurta yleisöä enemmän kuin runot ja kaunokirjat. Yhä me kirjailijat, kuten Raija Siekkinen aikoinaan, odotamme pelokkaina ja toiveikkaina, sydän vavisten Hesarin arvosteluja.  Niistä riippuu niin paljon toimeentulomme: apurahoitus, myynti ja ja kirjastolainaukset.   Kirjoitin  Raija Siekkisen  kuolemasta Kirjailijan päiväkirjassa, Sanat-blogin edeltäjässä,   vuoden  2004  helmikuussa.

Lisäys  21.1.2015

Lapin miehen jälkeen on tullut   naisnäkökulmaakin muistelmiin.   


  http://www.hs.fi/arviot/Kirja/a1418014655663

" Muistelmien suuri kaari on tärkeä perhehistoriallinen näkökulma luovan työn maailmaan. Anita Konkka avaa kaunistelematta kulttuurikodin reunaehtoja 1940-luvulta tähän päivää," Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomissa:

 Annelin kirjoissa

Sydänlehti

Preivi

Kirjasta kirjaan

http://www.kiiltomato.net/anita-konkka-unennakijan-muistelmat/

"Suomen Simone de Beauvoir yksissä kansissa!" Päivi Kosonen kirjoittaa Kiiltomadossa.



sunnuntaina, marraskuuta 30, 2014

Paniikki-Johnny ja Uniraamattu

Basam Books on tehnyt kulttuuriteon: julkaissut tänä syksynä  Sylvia  Plathin lyhytproosasta  muhkean  kokoelman,  sivuja tasan  500. Suomentaja on Jussi Korhonen.   Kirjan on koonnut ja esipuheella varustanut Plathin ex-aviomies Ted Hughes.  Jos minulta olisi kysytty, olisin pannut lukijaa ohjailevan esipuheen jälkipuheeksi, niin paljon minua ärsytti Hughesin rajoittunut näkemys Plathin proosasta, jonka laatua hän ei runoilijana arvostanut eikä ymmärtänyt.

Paniikki-Johnny ja uniraamattu ilmestyi postuumisti vuonna  1977. Sen ensimmäinen laitos oli laiha kirja, se sisälsi  vain 13 kertomusta, jotka Hughes oli koonnut  Plathin  kirjallisesta  jäämistöstä.  Luin kirjan tuoreeltaan, koska olin siihen aikaan hurjan innostunut sekä Plathin runoista että proosasta. Kokoelmasta on mieleeni jäänyt niminovelli, jonka kertojaminä työskentelee suuren sairaalan mielenterveysklinikalla sihteerin apulaisena. Kertoja kirjoittaa puhtaaksi lääkärien sanelemia potilaskertomuksia ja kopioi niistä salaa uniraamattuunsa potilaiden näkemiä unia: ”Unet paljastavat heidän henkilöllisyytensä paremmin kuin ristimänimet. Esimerkiksi yksi pallolaakerifirmassa työskentelevä tyyppi uneksii joka yö makaavansa selällään hiekanjyvä rintansa päällä. Jyvä kasvaa vähitellen suuremmaksi kunnes se on kerrostalon kokoinen, eikä hän voi hengittää.”  Kertomuksen surrealismi teki minuun vaikutuksen, koska olin siihen aikaan samanlaisissa töissä kuin Plath, kirjoitin puhtaaksi potilaskertomuksia, ja kopioin kiinnostavia tarinoita  muistikirjaani.   Yhtään unta en kylläkään löytänyt.

   
Toivomuslaatikko

 Ted Hughes oli sitä mieltä, että todellisiin olosuhteisiin rajoittuminen jähmetti Plathin kuvittelukykyä ja proosaa.   Minä puolestani olen sitä mieltä, että hänen proosansa voima on arkitodellisuuden aistimusvoimainen ja tarkkasilmäinen kerronta, jota maustaa ihanan sarkastinen huumori. Hughes yritti vapauttaa Plathin mielikuvituksen koulimalla häntä mielikuvaharjoittelulla.  Kokoelmassa on mainion itseironinen kuvaus niistä harjoituksista. 

 Novellin nimi on Toivomuslaatikko.   Se kertoo nuoresta avioparista Agneksesta ja Haroldista, jotka muistuttavat Sylviaa ja Tediä.    Harold on suuri uniennäkijä, Agnes kadehtii ja on mustasukkainen hänen unilleen, koska  näkee  itse  harvoin unia, ja  ne ovat silloin  joko   pitkästyttäviä tai painostavia.  Harold rupeaa kouluttamaan Agnesista uniennäkijää, ja huonostihan siinä loppujen lopuksi  käy.   Plath kirjoitti novellin vuonna 1956, kun oli ollut lyhyen aikaa naimissa Hughesin kanssa.  Novelli on kuin prognoosi heidän liittonsa tulevaisuudelle.   Plath vapautui kirjoittajana ja  runoilijana vasta kun  erosi Hughesista.  Hän kirjoitti parhaan kokoelmansa Arielin parissa kolmessa kuukaudessa eron jälkeen.

Viimeinen kertomus

Plathin viimeinen kertomus Lumimyrsky ei sisältynyt ensimmäiseen laihaan laitokseen, mutta on mukana paksussa laitoksessa, joka ilmestyi vuonna 1979, ja   kolmenkymmenenviiden  vuoden kuluttua  suomeksi.  

 Vuoden 1962 joulukuussa Sylvia Plath vuokrasi viideksi vuodeksi  asunnon talosta, jossa  Nobel-runoilija W.B. Yeats oli  aikoinaan asunut.  Plath piti asunnon vuokraamista hyvänä ennemerkkinä.  Joulupyhien  jälkeen tuli lumimyrsky ja alkoi pakkaskausi, jollaista ei  Lontoossa ollut ollut  sataan vuoteen.  Pakkauskautta kesti  lähes kuukauden, aina tammikuun lopulle asti.  Tammikuussa 1963 ilmestyi Plathin ainoaksi jäänyt  romaani Belle Jar (suom. Lasikellon alla).  Englanninkielinen Wikipedia (joka sivumennen sanoen on  luotettavampi kuin suomenkielinen) toteaa lakonisesti, että  kirja ”was met with critical indifference,” mikä  on  kenelle  tahansa kirjailijalle  masentava  vastaanotto, saati sitten Sylvia Plathille,  joka  minun   arveluni mukaan odotti  kirjalle hyviä arvosteluja, huomiota ja myyntituloja, joista olisi ollut apua yksinhuoltajan  heikossa taloudellisessa tilanteessa.  Mitään sellaista ei tullut. Plath ei kerro viimeiseksi jääneessä kertomuksessaan odotuksiaan ja pettymyksiään, vaan kuvailee millaista oli elämä Lontoossa ja Yeatsin talossa pakkaskauden aikana.
     ”Suuren Pakkasen aamuna huomasin, että kylpyammeeni oli täynnä saastaista vettä. En ymmärtänyt sitä. En ymmärrä vesijohdoista mitään. Odotin päivän; ehkä se katoaisi.  Vesi ei kuitenkaan kadonnut vaan lisääntyi. Seuraavana päivänä herätessäni huomasin katselevani tahraa kauniin valkeassa uudessa katossani. Seinästä valui siinä katsellessani useasta kohdin pisaroita tahmeaa nestettä, joka plomsahteli matolle. Kattotapetti roikkui saumoiltaan.”

Suuren pakkasen päivinä vesijohdot jäätyivät ja paukahtelivat halki. Putkimiehiä oli mahdotonta saada. Lapsilla oli flunssa, kertojakin sairastui flunssaan. Sitten alkoivat sähkökatkot. Yeatsin talossa ei ollut keskuslämmitystä.  Kertojan asunto oli kylmä kuin kellari, kun sähkölämmittimet eivät toimineet.  Alakerran naapuri lainasi hänelle kuumavesipullon. Hän kääri kaksivuotiaan tyttärensä huopaan kuumavesipullon kanssa ja  puki 9-kuukauden ikäisen vauvansa  toppapukuun. ”Onneksi minulla on kaasuhella”, kertoja toteaa. Hän päätti odottaa ”lumen sulamista, mystistä ennustamatonta päivää, jolloin kaikki korjaantuisi itsestään.” 

Plath päättää viimeisen kertomuksensa sanoihin: ”Lapseni varttuvat peräänantamattomiksi, riippumattomiksi ja sitkeiksi. He taistelevat jonoissa tuodakseen kynttilöitä minulle, horkkatautiselle vanhukselle. Sillä aikaa keitän vedetöntä teetä – sitä tulevaisuus ainakin saisi tuoda mukanaan – nurkassa olevalla kaasukeittimellä. Ellei sitten kaasukin ole lopussa.

Kaasu ei ollut lopussa, kun  Plath pisti päänsä helmikuun 11. päivä 1963 kaasu-uuniin ja tappoi itsensä. Hän oli loppuun väsynyt äiti.  Ennen sitä hän tilkitsi lastenhuoneen oven ja avasi lastenhuoneen ikkunat, että lapset eivät kuolisi kaasumyrkytykseen.  Hän halusi heidän jäävän elämään. Tyttärestä tuli sitkeä, mutta poika, lumimyrkyn aikaan 9-kuukauden ikäinen, ei kestänyt, vaan teki itsemurhan keski-ikäisenä.

Johnny-Paniikista ja  Uniraamatusta muualla:



torstaina, syyskuuta 04, 2014

Ihmeellisiä sattumuksia


Tänään  on  isäni syntymäpäivä,   ja jatkosodan   päättymisestä on kulunut  70 vuotta.    Hän syntyi 110   vuotta sitten Toksovassa Inkerinmaalla.

Neljä   päivää sitten nousin  metrojunaan Sörnäisten asemalla.  Metrossa istui nainen joka luki kirjaa. Menin istumaan    vastapäätä häntä ja   aloin lukea vastailmestynyttä Voima-lehteä. Herttoniemen tiennoilla   nostin katseeni lehdestä ja hän kirjasta, katseet kohtasivat.    Nainen  näytti  minulle  kirjaa jota oli lukemassa. Se oli isäni Kulkurin  kesä,  ilmestynyt   vuonna  1942,   ensimmäinen  osa  omaelämäkerrallisesta Kulkuri-trilogiasta.    Ensimmäinen  osa oli aikoinaan  menestysteos,  sitä  myytiin  neljän kuukauden  aikana  24 000 kappaletta.

Nainen  kertoi, että  hän  oli lukenut  aikaisemmin isäni  Riisutut naamiot, joka  oli  hänestä kiinnostava  kuvaus 30-luvun  aatemaailmasta.   Kerroin  että  se   oli satiirinen  näkemys  kansallissosialistisesta liikkeestä,  johon  isäni    oli  osallistunut nuorena  hulluna. 
Minusta  oli    ihmeellistä kuulla , että  isäni  kirjoja  luetaan vieläkin, vaikkei niistä mediassa kohtakakaan.    Riisutut naamiot ilmestyi  tasan 70 vuotta  sitten.  Olin  niin  häkeltynyt  kohtaamisesta, että en  älynnyt kysyä  naisen nimeä  ennen kuin hän nousi  metrojunasta pois.

 Kerroin  ihmeellisestä sattumuksesta  Facebook-päivityksessä.  Eräs  fb-kaverini kirjoitti, että   kohtaaminen oli  "terveiset isältä".  Minulle näitä merkittäviä yhteensattumia on  tapahtunut usein, varsinkin nuorena.  Luultavasti kaikille   niitä on sattunut.  Maailma  ei ole  niin  yksioikoinen  paikka  kuin  materialistit väittävät.



 
Tänään, isäni syntymäpäivänä,  sain   dokufiktion  vedokset.   Kerron   Unennäkijän muistelmissa mm. isäni tarinanOlin suunnitellut , että  teen viikonloppuna blogitekstin  Ljudmila Ulitskajan  mielenkiintoisesta + ajankohtaisesta  romaanista nimeltä Vihreän teltan alla. Mutta  nyt se  saa jäädä.  Kirja pitää palauttaa kirjastoon. Se on  mennyt jo sakoille.  

 Vedosten lukeminen on  aina  jotenkin  raastavaa.  On  luovuttava   työstä, jota on tehnyt  monta vuotta, ja  annettava sen  lähteä   maailmalle  kuten  aikuiseksi  kasvaneiden lasten.  Lapset  tosin palaavat  takaisin  lastenlasten kanssa, mutta  kirja ei palaa. Se on mennyttä  elämää.