tiistaina, marraskuuta 27, 2012

Seksikäs Che Guevara

Che  Guevara 

Kuvatekstissä lukee:" Kotimaastaan Argentiinasta on Kuuban  vahva mies tuonut  selkeän  espanjankielensä ja matté-pullon, josta hän harvoina  joutohetkinä ehtii nauttia. Väljät ja vähät vaatteet tuntuvat vapauttavilta allergisen astman vaivaamasta kehosta." 

Harvinainen  kuva  löytyi  lehtikasasta, jonka  joku  oli jättänyt  porraskäytävään.   Kasa  koostui  yli  50 vuotta  vanhoista   Viikkosanomista. Kaappasin   kasan    kainalooni  ja  ryhdyin  kotona  tutkimaan  löytöä.   Lehdissä oli paljon  mielenliintoista luettavaa  ja katseltavaa.  Eva Aminoff, "Naisemme  Havannassa", kuten   Viikkosanomat  luonnehtii,  oli kirjoittanut  reportaasisarjan  Kuubasta.  Sarjan  16.  juttu   ilmestyi  numerossa  25/1961.  Sen nimi oli  Che  Guevara- vallankumouksen aivot. 

Eva  Aminoff kertoo,  että  kesti  kolme kuukautta  ennen kuin hänen  onnistui   saada haastattelu Che Guevaralta. Se tapahtui  teollisuusministeriössä.  Aminoffilta loppui  filmirulla kesken kaiken ja  Che  vaihtoi rullan, järjesteli  etäisyyksiä ja  valosuhteita.  Hän kertoi, että eräässä vaiheessa elämäänsä hankkinut leipänsä valokuvaajana.

Rullanvaihto sulatti jään ja rentoutti haastatelevan. Aminoff kuvailee:  "Hengitys  oli rauhoittunut  kokonaan. Suuri, lempeä ystävällisyys ja sen mukana  tenhoava  charmi oli levinnyt  Kuuban  argentiinalaisen kohtalonmiehen kasvoille.  Oli sopiva hetki siirtyä  haastattelun piiriin."

Minua  kiinnosti  kuvan tarina. Missä ja  milloin  se on  otettu ? Tuskin  teollisuusministeriössä.  Uteliaisuuttani  lainasin  kirjastosta Aminoffin  matkakirjan Vallankumouksen valtakuntaKuuban vallankumous oli tapahtunut  vuonna 1959. Vallankumouksen  tekijät  olivat nuoria miehiä: Fidel Castro 33 v, Che  Guevara 31 v, ja Raúl Castro ei ollut  täyttänyt vielä kolmeakymmentäkään.

Aminoff oli viettänyt vuosien 1960-1961  vaihteessa viisi kuukautta Kuubassa ja  koonnut  matkan jälkeen  Viikkosanomissa ilmestyneistä  reportaaseista  kirjan.  Hän mainitsee tavanneensa  Che   Guevaran kaksi kertaa,  mutta  pettymyksekseni en löytänyt  selostusta  Chen   joutohetkestä, jolloin hänellä oli aikaa  lojua  sängyssä ja   nauttia  mattéta.




Teollisuusministeri Che  työhuoneessaan. 

PS.  Olen  lukenut  muutakin kuin   50 vuotta vanhoja  lehtiä.   Kirjailijan päiväkirjassa kerron  mitä mieltä olen Sofi Oksasen  romaanista Kun kyyhkyset katosivat ja  Ene Mikhelsinin Ruttohaudasta.  Ja miten kävi kun matkustin Viroon ensimmäisen kerran vuonna  1972.

Parhaillaan  luen  Jaakko  Yli-Juonikkaan  Neuromaania. Olen  päätynyt     pitkin haarautuvia  polkuja sivulle  443,  mutta ei minulla  ole  vielä  selkeätä käsitystä kirjasta. Tuntuuu kuin olisin   eksyksissä.  Sivun 443 alalaidassa kertoja puhuttelee lukijaa: "Hauskaa  että olet  viihtynyt  Neuromaanin parissa näin pitkään. Nyt, kun tarinalinja on saatu  päätökseen, voidaan paljastaa Geregin olevan fiktiivinen romaanihenkilö jota ei voi konkreettisesti  satuttaa eikä vahingoittaa, joten todellisuudessa hänelle ei ole käynyt kuinkaan, hän voi edelleen hyvin ja lähettää sinulle sydämelliset terveiset."

 Tiedoksi: Jaakko Yli-Juonikas on  aloittanut  blogin. Sen nimi on   Arvoitus nimeltä elämä.




maanantaina, lokakuuta 22, 2012

Mitä kirjallisuus on?

Ninnin  tassu on William S. Burroughsin unikirjan päällä.
Kirjan nimi on My Education.  Onkohan se  kirjallisuutta, 
Ninni  näyttää pohtivan.

Juha Seppälä on pohtinut kirjailijuutta ja kirjallisuutta  näin:

"Hirveintä on, että kirjailijat  jatkavat vaikka maailma palaisi siitä yksinkertaisesta syystä että ovat kirjailijoita. Kirjailija tekee kirjaa  vielä hirttolavalla, näkee pyövelinsä asun yksityiskohdat, rekisteröi  valon  sävyn, hiljaisuuden äänen, tukahdutetun kauhun tuoksun. Näyttelijät haluaisivat olla kirjailijoita, rock-laulajat samoin. Kaikki tahtovat  roolin. Media myy näyttelijän kirjaa kuin viinaa tai naisia, media tahtoo elää ja kaupata sitä mille on aina ostaja. Kriitikot vihaavat kirjailijoita ja kirjailijat  vihaavat  kriitikoita. Martin  Walserin oli kirjoitettava  siitä kokonainen kirja.  Theodore Dreiser vuokrasi huoneen Brooklynistä ensimmäisen kirjansa huonojen  arvostelujen jälkeen, istui puisella tuolilla keskellä huonetta ja käänsi sitä kerran toisensa jälkeen eikä  löytänyt oikeaa asentoa. Myös lukijat vihaavat kirjailijoissa  kirjallisuutta. Kirjailijoita ne rakastavat. Kirjallisuus on ennakoimatonta, arvaamatonta,  monesti rumaa ja  käsittämätöntä. Tai valheellista, tai totuudellista, erilaista kuin lukijan kokemus elämästä." Sitaatti on Seppälän  romaanista Mr. Smith (WSOY 2012),  josta enemmän  Kirjailijan päiväkirjassa


Hyllyssäni  on Jean-Paul Sartren  kirja Mitä  kirjallisuus on? (Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen, Delfiinikirjat, Otava 1976).    256 sivua tiheätä tekstiä ja lisäksi  selitykset.    Seitsemänkymmentäluvulla olen lukenut  kirjaa   kynä kädessä.   Olen alleviivannut mm. sanat "kirjoittamisakti" ja "lukutoimitus." Sartren  mukaan kirjoittamisakti on  teoksen luomisen epätäydellinen ja abstrakti vaihe,  kun taas lukutoimitus  on havannoimisen ja  luomisen  synteesi. " Kirjailijan  ja lukijan yhteisestä toiminnasta syntyy konkreettinen ja kuvitteelinen objekti, hengentuote. Taide on olemassa vain toista ihmistä varten ja vain toisen avulla",  sanoo  Sartre.

 Sartre määrittelee millainen on huono ja hyvä kirja: ""Huono kirja on se joka, yrittää imartelemalla viehättää, toisin kuin hyvä kirja, joka on vaatimus ja uskon osoitus."  Hän siteeraa Jean Paulhania, ranskalaiskirjailijaa ja  saksalaismiehityksen aikaisen  vastarintaliikeen keskushahmoa.   Paulhan   kirjoitti: " Jokainen tietää, että meidän  päivinämme on olemassa kahdenlaista kirjallisuutta: huonoa joka  itse asiassa on lukukelvotonta ( ja sitä luetaan paljon), ja hyvää kirjallisuutta, jota kukaan ei lue."

 Selkeä määritelmä.  Se on kirjoitettu viime vuosisadan  ensimmäisellä puoliskolla.     Onkohan   kirjallisuuksia nykyään  enemmän  kuin kahdenlaisia?    Ehkä Mahdollisen kirjallisuuden seura  osaisi vastata.  Sen ensimmäisestä vuosikirjasta  on  esittely  Kritiikin uutisissa.

sunnuntaina, lokakuuta 21, 2012

Kirjailijan päiväkirja ja bloggaaminen

 Lokakuisia mansikanlehtiä palstalla.

Syksy tekee nostalgiseksi.  Viljelykausi on ohi.  Jos ja kun jonain päivänä lakkaa satamasta, käyn istuttamassa  narssissin sipulat maahan , ja  haen  lapion ja talikon  palstalta pois.

Nostalgian  vallassa    rupesin  tallentamaan  vanhoja  nettipäiväkirjojani, kun löysin  kätevän  ja nopean  tallennusohjelman, joka tallentaa  blogit pdf-muodossa.  Ohjelman  nimi  on Blogbooker. Suosittelen.

 Siitä  on yli kymmenen vuotta , kun aloin  pitää    nettipäiväkirjaa nimeltä    Kirjailijan päiväkirja.  Siihen aikaan ei ollut  vielä  blogeja, tai jos olikin  en tiennyt  niistä mitään.    Jouduin  tekemään aika  paljon  käsitöitä aina kun   päivitin  nettipäiväkirjaa.    Koodasin aluksi itse kaiken, kunnes  löysin  sivunteko-ohjelman. Nykyisillä   bloggaajilla ei ole aavistustakaan miten monimutkaista siihen aikaan oli  päivitysten  tekeminen  ja niiden lähettäminen nettiin. 

 Vuonna  2002  bloginpitäjiä pidettiin narsisteina tai muuten vain  höyrähtäneinä tyyppeinä. Nörtti oli haukkumasana.  Nykyään asiat  ovat toisin. Bloggaajat   ansaitsevat  rahaa blogeillaan, jotkut jopa elättävät itseään bloggaamisella, sen  kuulin tänään  radiosta. Tosin kyse oli muotibloggaajista.  Kirjabloggaajista ei puhuttu,  ehkä he  saavat kirjoja ilmaiseksi  ja pääsevät  kustantajien infoihin.  Minulla ei ole asiasta kokemusta.

 Vuonna  2005    löysin  Bloggerin helpon  blogialustan ja aloitin  Sanat-blogin.  Aluksi ajettelin  pitää kahta blogia rinnakkain,  Kirjailijan päiväkirjaan  kirjoittaisin  kirjalijaelämästä, unista yms., ja   Sanat-blogiin  kirjoista, joita olen lukenut.  Mutta ei se suunnitelma toteutunut. Aloin  laiminlyödä  yhä pahemmin  Kirjailijan päiväkirjaa.

Kun tallensin Blogbookerilla vanhoja nettipäiväkirjoja, tuli mieleeni, että  miksen jatkaisi  Kirjailijan päiväkirjaa.  Sehän on paljon  kotoisampi  ja intiimimpi blogi kuin  Sanat.  Viime kuussa   siellä   on   Bloggerin  tilastojen   mukaan   käynyt vain  478 katsojaa, kun  taas Sanat-blogissa on käynyt  4671 katsojaa.  Sivumennen sanoen  en luota  Bloggerin tilastoihin. ne ovat  minusta  vahvasti ylimitoitettuja.   Ne  on tehty mainostajia varten samoin  kuin  sanomalehtien  verkkolehtien  tilastot, jotka  mittaavat  klikkauksia, mutta eivät lukijoita.

Tällä viikolla  olen  päivittänyt  neljästi  Kirjailijan  päiväkirjaa. Eilen kirjoitin sinne mitä  mieltä  olen  Juha Seppälän    romaanista Mr. Smith.  Hampaankolossa on vieläkin     Seppälän  vuonna  2005 heittämä herja bloggaamisen turhanpäiväisyydestä.



perjantaina, lokakuuta 12, 2012

Venäläisiä kertojia

Syksyä  Siperiassa.        Tuntematon mies kissansa kanssa 
 siperilaiskylän raitilla. Kuvasin  hänet  vuonna 2004, jolloin 
osallistuin suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden  kokoukseen 
Hanti-Mansiassa. (Klikkaa kuva isommaksi)

 Jevgeni  Griškovets: Joet

 Jevgeni Griškovetsilta  on  ilmestynyt suomeksi  viime keväänä  mainio pieni   kirja  Joet  (Suom. Saija Aarros. Kampus Kustannus, Jyväskylä 2012).  Griškovets on  syntynyt,  kasvanut ja käynyt koulunsa   Siperiassa. Nykyään hän asuu Kaliningradissa.  Hän on kotimaassaan   suosittu näytelmäkirjailija, ohjaaja  ja näyttelijä,  Venäjän Woody Alleniksi sanottu.  Griškovetsin   kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi ikinä Siperiassa käynyt.

"Minulla ei ole mitään käsitystä siperialaisesta eksotiikasta, minä en ole sitä kokenut", 
sanoo kirjan   nimetön  kertoja.  Hän  tunnustaa, että on nähnyt karhun  kerran, ei    ole ikinä pitänyt joesta uimisesta,   ja     taigassakin  käynyt  vain  kerran,    "ollut  siellä  hyttysten syötävänä, nuuhkaissut  vähän sen ilmaa, nähnyt jotain.  En käsittänyt siitä mitään ja...palasin kaupunkiin." 

Kertojaminän Siperia ei ole synkkä paikka, vaikka  hänen  kaupunginosansa rajalla olikin  vankila nro 5, jonka muurit ja  valonheittimet  pelottivat  häntä  lapsena.  Mutta vielä enemmän häntä pelottivat  järvien  iilimadot. Hän pelkäsi  niitä kuollakseen. Hän  kertoo   lempeällä ironialla   poikavuosistaan  Siperiassa, jossa elämä  oli ihan tavallista. "Kun koulutunnit peruuttiin pakkasten takia, me juoksimme elokuviin tai ihan vain  pihalle leikkimään. Alaskassa oli koiravaljakoita ja oikea kuolettava  pakkanen. Mutta meillä oli ihan  tavallinen pakkanen. Aivan tavallinen!" Kertoja on lukenut  Jack Londonin kuvauksia Alaskan pakkasista ja koiravaljakoista, ja häneen on tehnyt  suuren vaikutuksen se, että kun siellä sylkäisee, niin sylki jäätyy ennen kuin se ehtii pudota maahan.

Tunnistan itseni kertojan  kuvaillessa, miten  hämmästyneitä ulkomaalaiset ovat kun he saapuvat ensi kertaa Siperiaan. He hämmästelevät mm. Fuji- tai Kodak-kyltillä varustettuja valokuvausliikkeitä,  koska  ovat tuoneet kotimaastaan  filmirullakasan "saadakseen itsestään  kuvia paikallisten asukkaiden, porojen ja karhujen kanssa ja, luonnollisesti, ikuistaakseen kuuluisat siperialaiset  vankilat ja pakkotyöleirit.  He ovat  hämmästyneempiä kuin ensimmäiset Kuun pinnalle astuneet ihmiset olisivat olleet, jos olisivat löytäneet  sieltä  vaikkapa muurahais- tai mehiläispesän."  Minä   hämmästelin ensimmäisellä Siperian matkallani  Whiskas-kissanruokapurkkeja,  joita näin Nenetsian  niemimaalla  olevassa kaupassa. 

 Lisää Venäjän nykykirjllisuudesta Kiiltomadossa, Kristina  Rotkirchin  kirjoitus: Vapaus ja pluralismi. Muutama sana Venäjän nykykirjallisuudesta. 


Andrei Makine: Ikuisen rakkauden  kosketuksia

Andreï Makine   on   syntynyt  Siperiassa, mutta kasvanut  Penzassa, joka on  Udmurtian  naapurissa. Hän   lähti kolmenkymmenen vuoden iässä   Ranskaan, vaihtoi kieltä  ja ryhtyi  ranskalaiseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa  Venäjästä.   Ranskalaisia  Venäjä on  aina   kiinnostanut , joten  ei  ole   ole ihme , että  Makine  on  suosittu kirjailija  Ranskassa. Näyttää olevan myös Suomessa,   koska  hänen  kirjoistaan on ilmestynyt kymmenen suomennosta. Olen  lukenut   kauan sitten  Makinen  Ranskalaisen testamentin,  hänen  läpimurtoteoksensa, joka  sai kiitosta, ylistystä ja   kirjallisuuspalkintoja, eikä  se  hullumpi  kirja ollutkaan.

 Ikuisen rakkauden kosketuksia ( Le  livre des brèves amours éternelles)  ilmestyi  Ranskassa viime  vuonna ja tänä  vuonna  suomeksi. ( Suom. Annikki Suni, WSOY 2012).   Kun näin  Makinen  uutuuskirjansa  pikalainahyllyssä, tartuin siihen  siihen  innokkaana uudistamaan  vuosien takaisen  tuttavuuden,   vasitenkin  kun  kirjan  nimi viittasi rakkauteen,  joka on  kiinnostanut minua varhaisteini-iästä  asti.  

 En tiedä    oliko  vika minussa vai kirjassa, että  lukukokemus  oli pettymys. En saanut  kontaktia  orpokodissa kasvaneeseen    kertojaan  sen enempää kuin  kirjailijaankaan.   Minusta  tuntui  kaiken aikaa, että  sanoista ja niiden väleistä tiuhkui  epämääräistä  negatiivisuutta, jota vierastin. 

 Kirja  alkaa kohtaamisesta.  Kertoja   lähtee saattamaan  kotiin  Dmitri Ressiä, toisinajattelijaa,  jonka  vankileirikierre oli  alkanut parikymppisenä.  Ress  oli   silloin liimannut jonkin  viraston seinään julisteen, jossa  luki " Eläköön suuri sikakumous".   Erään puiston portilla he pysähtyvät. Kertoja  näkee  tuntemattoman kaunottaren , joka nousee autosta ja  kulkee ohitse lapsensa kanssa ja jättää jälkeensä kitkerän ja kylmän hajuveden   hulvahduksen.   "Nuoruudesta lähtien  on sen kohtaamisen muisto palannut  ajoittain mieleeni. Se on  piinannut ja paennut kuin  arvoitus, jonka ratkaisun ihminen toivoo edelleen löytävänsä."

 Kummallinen  yhteensattuma jäi pitkäksi  aikaa vaille vastausta,    kertoja sanoo.  Hän   unohtaa Dmitri  Reissin ja   siirtyy  muistelemaan   lyhyitä  kohtaamisiaan  ikuisen  rakkauden kanssa.  Usein   kohtaamisessa on taustalla  jokin   poliittinen kulissi  - Brežnevin suuri naamakuva tai   paraatikoroke, jonka alla olevaan terästankojen  alla olevaan labyrinttiin kertoja eksyy.   Neuvostojärjestelmä  ei suosinut rakkautta,  kertojan mukaan: "Vapaiden  rakastavaisten  asema vertautui irtolaisiin, varkaisiin ja toisinajattelijoihin. Mikä ei  tavallaan  ollutkaan väärin: rakkaus on  olemukseltaan kumouksellista." 

 Viimeisessä    kertomuksessa   tuntemattoman kaunottaren arvoitus   selviää.  Kertoja näkee   nizzalaisessa ravintolassa naisen, jota Ress oli rakastanut   "ylimaallisella rakkaudella niin kuin Dante    Beatricea."  Nainen ei ollut  enää kaunotar, hänestä  oli tullut  "nomenklatuuramuija,"  kuten  kertoja luonnehtii,   kaiken  lisäksi nainen on tuhonnut Ressin elämän.   Siinä vaiheessa  minulle     selviää,    mikä  vierottaa minua   Makinen  kirjasta.   Siinä on liikaa  osoittelevaa  tendenssiä.     Ymmärrän   kyllä orpokodissa kasvaneen ja Afganistanin  sodassa palovammoja  saaneen  kertojan  katkeruuden, mutta miksi  menestynyt   kirjailijakin on katkera, ja   miksi  hän  kirjoittaa yleviä,  ilmeisesti  syvällisiksi tarkoitettuja lauseita,  esimerkiksi: " Me  ihmiset  erehdymme kohtalokkaasti, kun haluamme löytää pysyviä paratiiseja."  Monikon  ensimmäinen  persoona toistui  niin  usein,   että    minusta alkoi   tuntua   kuin    Makine   jättäisi sanomatta    jotain  henkilökohtaisesti  kipeätä ja  merkitsevää,  ja piiloutuisi   mahtipontisen me-kulissin taakse 


 Sergei Dovlatov:  Meikäläiset

 Sergei  Dovlatov on  minulle  uusi tuttavuus   Griškovetsin tavoin.   Ja miten  riemastuttava     kohtaaminen   Makinen jälkeen!  Wikipedian tietojen mukaan  Dovlatov opiskeli suomea  Leningradin yliopistossa. Hän    syntyi Ufassa 1941 ja kuoli  New Yorkissa 1990.  Hän  joutui  emigroitumaan  Yhdysvaltoihin vuonna  1979.  Syy:  neuvostokriittisten  kertomusten julkaiseminen samizdatissa.  Hänen  viisitoista teosta käsittävästä  ja 25:lle kielelle käännetystä  tuotannostaan on ilmestynyt suomeksi vain  Meikäläiset  ( Suom.  Pauli Tapio. Idiootti 2012).  Sivumennen sanoen pienkustantajat tekevät  nykyään kulttuuritekoja, joihin suurilla kustantajilla ei ole varaa. 

Meikäläiset  on Dovlatovin  suvun tarina. "Toivoakseni se on varsin tavallinen", hän  sanoo kirjan lopussa. Ainakin  se on hauska, vaikkei  suomalaisesta  näkökulmasta  kovin  tavallinen.   Dovlatov  osaa  anekdoottien  kertomisen taidon parhaaseen  venäläiseen  tyyliin.  Hän  on   hulvaton tarinaniskijä. Hän   liioittelee,  kärjistää, pelkistää, karrikoi.   En  hetkeäkään  epäile, etteivätkö hänen  tarinansa sedistä, tädeistä,  enoista ja serkuista   olisi  totta.

 Sergein   isoisä Isaak oli käsityöläinen,  entinen  kaartilainen, atleetti ja elostelija. Hänellä oli  kolme poikaa, joihin  hän suhtautui  jokseenkin halveksivasti.  Yksi kirjoitti runoja ( Mihail-setä). Toinen  näytteli  (Sergein isä Donat).   "Tomerimmaksi  ja käytännöllisimmäksi osoittautui  nuori Leopold. Kahdeksantoistavuotiaana hän karkasi  kotoa iäksi." Hänestä tuli huijari ja hän  päätyi  Shanghain kautta Belgiaan, josta  lähetti    tuttavansa  mukana  isoisälle smokin ja  "valtavan puhallettavan  kirahvin, joka sittemmin osoittautui hattutelineeksi." Isoisä pidätettiin belgilaisena vakoojana. Hän sai kymmenen vuotta ilman  kirjeenvaihto-oikeutta, mikä merkitsi teloitusta.  

Tuohon  aikaan  ihmisiä  alkoi katoilla  arvaamattomasti.   Sergein  äiti  kirosi  Stalinia, mutta isä kunnioitti Stalinia ja  arvioi tilanteen toisin.  Näyttelijä kun oli  hän näki tapahtumat  draamana, jossa  paheesta rangaistiin, kunnes isoisä pidätettiin. Isoisähän  oli hyvä ihminen! "Isä hämmentyi. Hän ymmärsi , että kuolema  kulkee jossakin lähistöllä. Että sankari on vaarassa kuten Shakespearen  tragedioissa."  Isä erotettiin teatterista, koska hän oli juutalainen,    hänen isänsä  oli  teloitettu ja  veli oli ulkomailla.  Siis aivan tavallinen tarina  entisessä Neuvostoliitossa.

 Sergeistä  kasvoi   toisinajattelija, "aloitteleva dissidentti", kuten hän sanoo.  Kuusivuotiaana hän tiesi, että Stalin tappoi isoisän. Ja koulun päättyessä hän  oli perillä aivan kaikesta."Tiesin että  sanomalehdissä kirjoitetaan valheita. Tiesin että ulkomailla  ihmiset  elävät paremmin ja onnellisemmin. Tiesin että on häpeällistä mutta  hyödyllistä olla kommunisti." 

 Myös  Sergein  ystävät olivat aloittelevia dissidenttejä,  parrakkaita, arvoituksellisia ja synkeitä.  He joivat  terästettyä viiniä ja pitivät toisiaan neroina. He kirjoittivat kuten Sergeikin, mutta  heitäkään ei julkaistu. Sergein äiti tunsi myötuntoa  hänen ystäviään kohtaan ja ruokki heitä, mutta  siihen että ystävät  eivät pesseet käsiään   vessassakäynnin jälkeen, äiti suhtautui  melkein yhtä ankarasti kuin  yhdyssanavirheisiin.  Hänestä oli äärimmäisen  moraalisen rappion merkki, jos  esimerkiksi sana "ylipäänsä"  kirjoitettiin "yli   päänsä".   Äiti oli   oikolukija, se oli vastuullista työtä, kirjoitusvirheestä saattoi joutua vankilaan. "Kuten tiedetään, lehdissämme vain kirjoitusvirheet ovat totta", Dolvatov   irvailee.

Lukekaa ihmeessä Meikäläiset, sivuja on vain  147,   yksikään sivu ei ole tylsä,   eikä sivuilla ole  "syvällisiä" viisauksia à la Andreï Makine, luojan kiitos! 

keskiviikkona, lokakuuta 03, 2012

Kissa sisälläni, ja unet.

"Me olemme  kissat sisällämme.  Me olemme  kissat, jotka eivät  voi kulkea yksin, ja meille on olemassa vain yksi paikka." William S. Burroughs.


William ja  kissa  Ginger, yksi monista  hänen kissoistaan  Tämän kuvan "pelastin" Facebookin päivitysvirrasta.  Kuva on  peräisin täältä: http://www.vice.com/read/the-cat-offers-itself- Sivulla  kerrotaan   Burroughsin  kissoista. Kannattaa lukea.

Burroughs kirjoittaa:  "En ole  koiranvihaaja. Sitä vihaan minkä ihminen on parhaasta ystävästään tehnyt. Pantterin murina on vaarallisempaa kuin koiran murina, mutta se ei ole  rumaa. Kissan viha  on kaunista,  se palaa  puhtaalla kissan liekillä, karvat pystyssä ja rätisee sinisiä kipinöitä, silmät  loimuavat ja suu sylkee. Mutta  koiran  murina on rumaa, punaniskaista lynkkausjoukkion pakistanalaistenhakkaajan murinaa...jonkun murinaa, jolla  on "Tapa homo Kristuksen tähden" -tarra autorämässään, omahyväistä miehitettyä murinaa. Nähdessäsi tuon murinan katsot jotakin, jolla ei ole omia kasvoja. Koiran viha ei ole sen omaa. Sen sanelee koiran  kouluttaja. Ja lynkkausjoukon vihan sanelee valmennus."  (Suom. Elina Koskelin)

En minäkään ole  ole koiranvihaaja.  Mutta  en  jaksaisi  elää  koiran kanssa.  Koira on ekstrovertin , kissa introvertin  ihmisen eläin. Minä olen introvertti.

Burroughsin   Kissa sisälläni, pieni punainen kirja,   ilmestyi  vuonna 2005 Sammakon kustantamana.   Ostin sen   silloin.  Nykyään ostan harvoin  kirjoja,  mutta  keväällä  ostin Burroughsin     unien kirjan    Koulutukseni.    Myös sen on   kustantanut Sammakko ja  suomentanut  Elina  Koskelin.  Suosin   Sammakon kaltaisia  pienkustantajia, siksi ostan niiden kirjoja. Ne   suhtautuvat  kirjallisuuteen vielä   intohimoisella  rakkaudella. Samaa  ei voi sanoa   suurkustantajista, joiden  täytyy  myydä  kirjoja  osakkeenomistajien taloudelliseksi  hyödyksi.  On  varmaankin  painostavaa olla suurkustantamossa  kustannustoimittajana,  joka rakastaa kirjallisuutta, mutta jonka  on  pakko  lukea  käsikirjoituksia sillä  silmällä  ovatko ne taloudellisesti  kannattavia.

 Burrghous kertoo   unikirjassaan näkevänsä usein unta pakkaamisesta.  "Liian vähän  aikaa  ja liian paljon pakattavaa,"  hän sanoo.  Minäkin näen  usein   pakkaamisunia,  useimmiten  ne  liittyvät Suvikuntaan, WSOY:n kesäpaikkaan, jossa vietin kolme varhaisnuoruuden kesää. Myös  minulla on liian paljon pakattavaa ja  aikaa  liian vähän.  Burroughs saa pakkaamisunissa    orgasmin, minä en.  Pakkaamisunien  erotiikka herättää     hänessä kysymyksen: Onko seksillä mitään  tekemistä seksin kanssa?  Koko seksin  rituaali, kosiskelu, itse halu, huohotus ja hikoilu ja  asennot pelkkää huijausta  samalla kun  nappeja painellaan näyttämön  ulkopuolellla?"

Ja hän jatkaa: "  Ikään kuin joku kävisi läpi monimutkaisen seremonian  tuottakseen valoa, sitten joku muu,  tietyllä hetkellä, painaa valokatkaisinta. Miksi  pakkaamis- tai aikauni saa aikaan orgasmin yli  seitsemänkymmentävuotiaalla miehellä? Ehkä ajalla ja seksillä on  on yhtä intiimi suhde kuin kuolemalla   ja seksillä. Sekä  kuolema että seksi irrottavat  yksilön ajasta."  

 Minun  kokemukseni mukaan myös unet   irrottavat ajasta.