torstaina, heinäkuuta 23, 2009

Muukalaisia keskuudessamme


Etsin netistä kuvaa rex flammae -perhosista, jotka elävät noin 20 yksilön parvissa. " Niiden keskuudessa vallitsee eräänlainen solidaarisuus, joka ajaa ne kokoontumaan aina, kun yksi löytää riittävästi ruokaa koko ryhmälle. Usein ne sietävät lähellään myös muiden lajien perhosia, mutta heti kun näkyviin ilmestyy saalistaja, rex flammae -perhoset näyttävät kykenevän varoittamaan toisiaan, ties minkä kielen avulla, ja vetäytyvät suojaan. Muut perhoset, jotka vielä hetki sitten olivat ryhmässä mukana, eivät näytä saavan tuota tietoa, ja joutuvat linnun suuhun. Tarjotessaan pedolle saaliin rex flammae -perhoset varmistavat oman henkiinjäämisensä. Kun asiat ovat hyvin, yhden tai useamman muukalaisen läsnäolo ei häiritse niitä, ne saattavat jopa tavalla tai toisella hyötyä siitä, mutta heti vaaran uhatessa, kun parven yhtenäisyys ja säilyminen ovat vaakalaudalla, ne eivät epäröi uhrata sitä, joka ei kuulu niihin."

Niiden perhosten kuvaa ei löytynyt netistä. Ne ovat vertauskuvallisia perhosia , jotka esiintyvät Philippe Claudelin romaanissa Varjojen raportti (suom. Ville Keynäs). Ne toimivat kuin mikä tahansa ihmisyhteisö, jonka turvarakenteet alkavat horjua. Asenteet muukalaisia kohtaan kovenevat, kun talous taantuu ja työttömyys kasvaa. Päivän Hesari kertoo, että sisäministeri ja vähemmistövaltuutettu ovat huolissaan koventuvista asenteista, ja että pienet kaupungit ovat tilastoissa rasistisia.

Claudelin romaanin kertoja, Brodeck, on muukalainen pienessä vuoristokylässä, jossa kestää viisi sukupolvea ennen kuin tulokas hyväksytään. " Täälläpäin on parempi, jos ei ole koskaan oikeassa. Siitä saa myöhemmin maksaa kalliisti," Brodeck toteaa. Hänellä on liian tummat hiukset, liian tumma ihon ja silmien väri, eikä kukaan tunne hänen taustaansa, hän on fremdër, vieras, jonka kyläläiset uhraavat, ja hänet lähetetään keskitysleirille.

Kun Brodeck sodan jälkeen palaa leiriltä elossa kyläläisten suureksi ihmeeksi (hänen nimensä on ehditty kaivertaa hautakiveen), hän saa tehtäväkseen raportin laatimisen kylään saapuneesta muukalaisesta, joka on niin poikkeava sekä käytökseltään että ulkonäoltään ja vaatetukseltaan, että kyläläiset kokevat hänet uhkaksi. Joku epäilee häntä "miehimykseksi" ( hyvä sananvalinta Ville Keynäsilta) Hän on De Anderer, Toinen. Kyläläiset tuhoavat ensin hänen piirustuksensa, sitten hevosensa ja aasinsa ja lopulta hänet itsensä. Brodeck ei halua kokea samaa kohtaloa kuin Anderer, ja suostuu ikävään tehtävään, mistä kirjan ranskankielinen nimi La rapport de Brodeck.

Claudel, viisaasti kyllä, ei kerro mikä kylä, mikä sota, mikä keskitysleiri eikä kertaakaan mainitse saksalaisia tai juutalaisia. Hän ei syyttele eikä tuomitse, hän kuvaa ja kertoo. Varjojen raportti on hyvällä tavalla vanhanaikainen romaani, jossa on tarina, juoni ja eettinen sanoma. Surullinen tarina meistä ihmisistä, aina ajankohtainen, ja niin hyvin kirjoitettu, että kirjasta ei tekisi mieli luopua, mutta pakko se on viedä kirjastoon, että muutkin pääsisivät lukemaan sitä, eikä sakkokertymäni kasvaisi liikaa.

Philippe Claudel ennen Messilään lähtöä Sanomatorin matineassa, jossa hän luki kappaleen Varjojen raporttia. Se kuulosti niin hyvältä että varasin kirjan heti kirjastosta.

Lisää Varjojen raportista Antiaikalaisen blogissa ja Kirjavinkeissä
sekä Claudelin taustasta täällä.

tiistaina, heinäkuuta 07, 2009

Kielletty kuvaamasta


Tennispalatsin surrealismi-näyttelyssä ei saa kuvata edes näitä seinätekstejä! Heti tuli salinvartija huomauttamaan, että kuvaaminen on kielletty. Olen ennenkin ihmetellyt Hesingin taidemuseoiden kuvauskieltoa. Se ei minun järkeeni mene. Miksi se on ja mihin se perustuu? Amatöörikamera on muistiinpanoväline. Mikseivät näyttelyissä kävijät saisi kuvata sillä ilman jalustaa ja salamavaloa? Olisin kysynyt sitä museonjohtaja Janne Gallen-Kallella- Siréniltä, mutta hän ei ollut paikan päällä. Kaikki silmäätekevät ovat lomalla tähän aikaan vuodesta.


Meret Oppenheim on näyttelyn harvoja naistaiteilijoita. Kuvassa hänen Oravansa ( The Squirrell), pehmoveistos jota en saanut kuvata. Kaappasin kuvan täältä.

Kymmenen vuotta sitten Meilahden taidemuseossa oli Oppenheimin töiden näyttely. Hänestä tuli kuuluisa , kun hän teki karvaisen teekupin (Object, Le dejeuner en fourrure). Teos herätti ihastusta, mutta hän ei jatkanut samalla linjalla, ei luonut "meret oppenheimilaista" tyyliä, vaan vaihtoi tyyliä, kokeili uusia asioita, ja niin hänet unohdettiin yhtä nopeasti kuin hänestä oli tullut kuuluisa, eikä hänen töitään pidetty kovinkaan suuressa arvossa. Hänellä oli pitkä, lähes parikymmentävuotinen masennuskausi, jonka aikana hän teki hyvin vähän taidetta, ei jaksanut eikä pystynyt. Minua kiinnostaisi tietää mitä hän teki niinä vuosina, miten eli ja tuli toimeen. Oppenheimin ura oli tyypillinen naistaiteilijan ura. Taidehistoriassa hänet muistettiin ennenkaikkea kuuluisien miestaitelijoiden (Giacometti, Max Ernst, Duchamp, Man Ray jne.) muusana ja rakastajattarena. Vasta kuolmansa jälkeen hän on alkanut saada arvostusta itsenäisenä taiteilijana.

Man Rayn näkemys Meretistä, halun kohteesta ja muusasta.


PS. Vera ja Arturo Schwartzin dadaistisen ja surrealistisen taiteen kokoelma, josta Tennishallin näyttely on koostettu, löytyy Jerusalemin Israel-museon modernin taiteen sivustolta. Tennishallissa on esillä mm. Duchampin tunnetuimmat työt: pisuaari ja viiksekäs Mona Lisa.

Aion käydä näyttelyssä uudemman kerran yrittämässä salakuvaamista. Surrealismi ovat nuoresta asti ollut minun suosikkini, niin runoudessa kuin kuvamataiteessakin, koska unet ovat sen keskeistä materiaalia. Järkiperäiset suomalaiset eivät ole koskaan ole oikein osanneet arvostaa surrealismia - eivätkä unia. Niitä on pidetty turhanpäiväisenä huuhaana.

keskiviikkona, heinäkuuta 01, 2009

Kallvikin keltaruusu


Tämä ruusu löytyi iltakävelyllä Kallvikin rannasta.

Elviksen ystäville löytyy Texasin keltaruusu täältä.



Blogisisko lähetti jonkin aika sitten tunnustuspalkinnon. Valitsin kolmesta kuvasta ylläolevat sydämet, jotka lähetän eteenpäin seuraaville blogeille:


Jos sydämet ovat liian hempeitä, niin ne voi käydä vaihtamassa täällä.

tiistaina, kesäkuuta 30, 2009

Vanhoja valokuvia


Kolme isotätiäni Lapualta kävivät valokuvassa ennen kuin heistä tuli maahanmuuttajia. He muuttivat Amerikkaan "kultaa vuolemaan." He olivat immigrantteja, Suomessa heitä sanottiin siirtolaisiksi. Ensimmäisenä lähti Ida vuonna 1907, seuraavaksi Ester vuonna 1909. Kolmannen sisaren nimeä en muista, joten en tiedä milloin hän saapui Ellis Islandiin. Immigrantien tiedot löytyvät Ellis Islandin tietokannasta. Laivojen kapteenit pitivät matkustajalistoja, joihin oli merkitty kunkin matkustajan pituus, hiusten ja silmien väri, henkinen ja fyysinen terveydentila, oliko matkustajalla epämuodostumia tai muita erityismerkkejä, ja oliko hän anarkisti tai moniavioinen. Sisarukset eivät olleet naimisissa, tuskin olivat anarkistejakaan. He saivat maahanmuuttoluvan ja jäivät Amerikkaan. Idasta tuli miljanööriperheen taloudenhoitaja. Ester meni naimisiin ja sai kaksi tytärtä, joille hän antoi suomalaiskansalliset nimet: Kyllikki ja Annikki.
Sisarukset kuolivat nuorella iällä tuberkuloosiin. Idan tarinan olen kirjoittanut romaanissa Rakkaus, kestävä kiusaus.

Isotätien valokuva tuli mieleeni kun luin Lewis Carrollin runon Hiawathan valokuvaus kokoelmasta Fantasmagoria ja muita runoja, suomentanut Ville-Juhani Sutinen ( Savukeidas, 2008. Entiseen aikaan valokuvaaminen oli juhlallinen tapahtuma. Hiawathalla on palisanterikamera.

"Hän asetti sen kolmijalalle,
kyyristyi tumman peitteen alle,
kurotti kättään hiljaisuudelle
ja sanoi :"Liikkumatta"jokaiselle.
Salaperäisyys tuntui kammottavalle."

Hiawatha kuvasi kuvernööriperheen jäsenet ensin erikseen. Jokainen kuva epäonnistui ja lopulta hän päätti tunkea koko perheen samaan kuvaan. Tulos oli hänen mielestään tyydyttävä:

"kuin onnen kantamoisena
sai viimein kuvan otettua,
jossa kaikki ilmeet taisivat onnistua:
kun kasvot muistuttivat toisiaan."

Mutta perheen mielestä kuva oli "kurjin otos jonka voi kuvitellakaan. Kaikki ilmeet niin kummallisia kertakaikkiaan - juroja, tympeitä, nokkavia kasvoja." Ja perhe haukkui valokuvaajan lyttyyn. Tuttu tilanne: valokuva on "epäonnistunut," kuvauksen kohde ei näe siinä sitä sisäistä kuvaa, joka hänellä on itsestään. Sama juttu, kun kuulee oman äänensä nauhalta. Ei se kuulostaa siltä ääneltä, joka kaikuu pääkopan sisällä.

Hiawatha kokosi valokuvaajan kamppeensa, "jätti seurueen riemukkaan" ja poistui paikalta kiireesti. Suosittelen Carrollin runoa kaikille valokuvauksen harrastajille. Samantien kannattaa lukea kaikki kokoelman runot. Ne ovat hauskoja eivätkä yhtään vaikeatajuisia.


Perssuomalaisten inhoamia maahanmuuttajia.

He ovat inkeriläiset isovanhempani. He tulivat Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen eivätkä kauan viihtyneet tässä emotionaalisesti koleassa maassa, vaan palasivat takaisin Inkerinmaalle, josta heidät karkoitettiin Siperiaan pari kolme vuotta kuvan ottamisen jälkeen. Isoäitini näyttää suhtautuneen vakavasti kuvaamiseen, mutta isoisäni virnuilee viiksiensä takaa koko hommalle. Kylässä oli varmaankin käynyt kiertävä valokuvaaja, joka oli komentanut isovanhempani Koivumäen pihalle istumaan valokuvauksen ajaksi.


maanantaina, kesäkuuta 29, 2009

Hellepäivän kollaasit


Nurkan takana Aurinkolahden uimarannalla oli sunnuntaina porukkaa.


Tuska-festivaali Kaisaniemessä. Musiikkia voi kuunnella myös ilmaiseksi nurmkolla lokoisasti makaillen ja vesipiippua poltellen eikä korvia tarvinnut suojella tulpilla.