keskiviikkona, helmikuuta 14, 2007

Ystävänpäivänä

Ralf Waldo Emersonia lohduksi ystävänpäivän yksinäiselle:

"Mikä on todella sinua varten, liikkuu sinua kohti. Sinä riennät etsimään ystävääsi. Rientäkööt jalkasi, mielesi ei tarvitse sitä tehdä. Jos et häntä löydä, etkö voi tyytyä ajattelemaan että on itsellesi parasta, kun et häntä löydä? Onhan hänessä samoin kuin sinussakin mahti, joka voisi helposti viedä teidät yhteen, jos se olisi parasta [...] Usko, niin totta kuin elät, että jokainen ääni, joka kaikuu avarassa maailmassa ja joka sinun pitäisi kuulla, tulee soimaan korvissasi! Jokainen sananlasku, jokainen kirja, jokainen puheenparsi, joka kuuluu sinulle avuksesi ja lohduksesi, tulee varmasti, suoria tai mutkaisia polkuja pitkin. Jokainen ystävä, jota kaipaa suuri ja hellä sydämesi eikä haaveellinen tahtosi, on sulkeva sinut syliinsä. " ( Esseitä. Suom. J. A. Hollo s. 181-182)

sunnuntaina, helmikuuta 11, 2007

Kolea ilonpilaaja

Michael Miller kirjoittaa TimeOutissa ( newyorkilaisten Minne mennä, mitä tehdä -lehdessä ) käännöskirjallisuuden julkaisemisesta artikkelissa Found in Translation.

Amerikassa käännösten osuus on 3 prosenttia kaikesta julkaistusta kirjallisuudesta. Suuret kustantajat ostavat suurten myyntimenestysten käännösoikeuksia. Siinä ei nyt ole mitään ihmeellistä, niinhän ne tekevät myös Euroopassa. Niin sanottujen laatukirjojen kustantaminen jää pienille epäkaupallisille kustantajille, joista Miller nostaa esiin Dalkey Archive Pressin ja Archipelagon.

Hän on lukenut yhden suomalaisen kirjan, eikä tainnut pitää lukemastaan, koska luonnehtii kirjaa sanoilla: niukka, kolea ilonpilaaja, ja toteaa että "perhaps the only reason to pick up Dalkey’s recent translation of Anita Konkka’s A Fool’s Paradise—a spare, chilly buzzkill—is that it may be the only book you’ll ever read by a Finnish author."
Kuvassa Millerin löytämiä käännöskirjoja. Ylärivissä kolmantena on Dalkeyn kustantama Dubravka Ugresicin kirja Thank You For Not Reading., josta lainaus: "In the global market we are all sellers, even when it does not seem that way. Everyone automatically holds out his business card, everyone strives to be heard even when he has nothing to say . . . The only acceptable aesthetic choice that remains for people of good taste is silence."

Dubravka Ugresic on tulossa kesällä Mukkulaan. Minä odotan sekä häntä että hänen romaaniaan Kiputilahallitus jokailmestyy tänä keväänä. suomeksi.



torstaina, helmikuuta 08, 2007

Ensimmäinen tietokoneeni

Tietokoneiden tarkastelu opettaa meille enemmän aivojen toiminnasta kuin voimme oppia introspektiiveillä menetelmillä. Länsimainen ihminen luo itselleen uusia ulottuvuuksia teknisten laitteiden avulla, ” kirjoitti William. S Burroughs vuonna 1959 ( Alaston lounas. Suom. Risto Lehmusoksa). Hänen kiinnostuksensa tietokoneitaan lienee sukuperintöä. Isoisä William keksi 1800-luvun lopulla laskukoneen, kaikkien tietokoneiden esiäidin.


Tutustuin tietokoneeseen ensimmäisen kerran 60-luvun alkupuolella, kun luin sosiologiaa Helsingin yliopistossa. Muistikuvissani se tietokone oli pitkä kuin junavaunu ,ja se sylki kidastaan reikäkortteja. Parinkymmenen vuoden kuluttua kirjoitin ensimmäisen juttuni Rakennustekniikka-lehteen. Jutun nimi oli Cad – tietokoneavusteinen rakennussuunnittelu. Minulla ei silloin ollut käytännön kokemusta sen enempää tietokoneista kuin rakennussuunnittelustakaan, mutta asia kiinnosti. Kävin haastattelemassa asiantuntijaa, ja kun palasin toimitukseen, huomasin kauhukseni että nauhalta kuului pelkkää huminaa ja rahinaa.

Kuvassa on ensimmäinen tietokoneeni ja sen vartijat: valkoinen kissa Piu joka makaa leuka printterin päällä, ja raidallinen kissa Tsita, joka katsoo kameraa ruudun vierestä. Tietokoneessa oli 256 kilotavun muisti ja MS-DOS 4.0 käyttöjärjestelmä. Komennot piti näpytellä konekielellä, (esim: copy C:\LUKU 1 C:\KIRJ\ LUVUT) Koko homma tuntui aluksi epätoivoisen vaikealta. Arto Kytöhonka asensi oman käyttöjärjestelmänsä minun koneeseeni. Sitä oli helpompi käyttää kuin Windowsin sekavaa kolme ykköstä.

Tämä on kirjoitettu kansallisena tietoturvapäivänä, jolloin radiossa kerrottiin, että kaapatuilta* kotitietokoneilta yritettiin alkuviikosta tehdä suuri hakkerointi-isku jonka piti lamauttaa koko internetin toiminta.


*Kaappaus tarkoittaa, että hakkerit tunkeutuvat suojaamatotmiin kotitietokoneisiin ja lähettävät niiden kautta niin paljon roskapostia juuripalvelimiin, että ne menevät tukkoon.


PS. Olen lisännyt linkkilistaan muinaisen matkatoverini Markus Jääskeläisen uuden blogin Albatrossin, josta voi käydä lukemassa mitä kaikkea runoilija Uudessa-Seelannissa ja Australiassa tekee.

keskiviikkona, helmikuuta 07, 2007

Konstit on monet

sanoi eukko kun kissalla pöytää pyyhki, tuli mieleeni, kun luin Susan K:n sanoneen, ettei hän havittele julkisuutta sinänsä, vaan kirjanteko on aina ollut haaveena. (Alleviivaus minun). Jos joku ei satu tietämään niin Susan K. oli pääministerin heila lyhyen aikaa. Hän käyttää taitavasti mediaa hyväkseen, media juoksee sopulilaumana* hänen perässään. Eilen esiteltiin julkisuudessa hänen kirjansa kansi - luit oikein – pelkkä kansi! ja paikalla oli Hesarin mukaan ”valtaisa joukko toimittajia ja kuvaajia,” joka kuunteli hiirenhiljaa hänen rakkaustilityksiään.

*Kaksikymmentä vuotta sitten presidentti Koivisto nimitti toimittajia sopuleiksi ja sai lehdistön vihat niskaansa. Sopulisoituminen on niistä päivin pahentunut.

Päivän mietelmä: On kyseenalaista onko häpeäntunne mahdollista seksuaalisen libidon puuttuessa. (William S. Burroughs. Alaston lounas 2 006 s. 75)

perjantaina, helmikuuta 02, 2007

Tapaamisia

Kuka on M. Vilkastus? Sitä kysyttiin eilisillä Tammiglögeillä, mutta Papinniemi vaikeni kuin muuri. Tapasin glögeillä blogihenkilön, jonka nimi Otto-Erik. Hän kirjoittaa Kuvakirja ( Kuva ja Kynä) – nimistä blogia, joka on ollut linkkilistallani jo jonkin aikaa, koska pidän Otto-Erikin kirjoituksista. Blogihenkilön taustalta löytyi turkulainen kirjankustantaja ja runoilija Ville Hytönen, jonka tapasin muutama vuosi sitten Jani Saxellin häissä.

Tapasin muitakin vanhoja tuttuja, kuten Kuisma Korhosen, en tunnistanut, koska viime näkemästä oli kulunut yli 20 vuotta. Siihen aikaan hän kävi tutkimassa kirjahyllyjäni, löytyisikö niistä kirjallisuuden tenttikirjoja. Hän oli poikani Jyrkin kavereita. Hänestä tuli sittemmin Helsingin yliopiston kirjallisuuden dosentti ja Jyrkistä tuli saman yliopiston käytännön filosofian dosentti. Olisikohan siitä kiittäminen minun kirjahyllyjäni, joissa oli isältä perintönä sekä kirjallisuuden että filosofian klassikoita?

Sirkka Turkan, vanhan koulukaverini kanssa muistelin kouluvuosia. Hän muisti että suomenopettaja poltti meidät tupakanpoltosta koulun urheilupäivänä Servin Maijan mökillä. Tuli käytöksen alennus kahdeksikkoon ja kaksi tuntia jälki-istuntoa, minkä jälkeen mentiin tupakalle, kuinkas muuten? Olimme rinnakkaisluokilla, ahkeria koulunpenkin kuluttajia molemmat, saimme ehtoja, jäimme luokalle. Sirkalla ei ole huonoja muistoja koulusta, hän soitti viulua koulun orkesterissa ja kävi hevostalleilla, minä lorvailin kahviloissa ja osallistuin koulun kirjallisuuskerhon toimintaan mutta en uskaltanut avata suutani kerhon kokouksissa, kun siellä puhuttiin fiksuja juttuja sivullisen ongelmista , äänessä Seppo Heikinheimo ja Valdemar Melanko, joka oli monilahjakkuus, soitti pianoakin kuin Rahmaninov.

Kutantajan glögeillä tapaa tietysti kustannustoimittajansa, joka kysyy tuleeko kirjaa syksyksi. Se pitäisi tietää nyt. Siinä sitä kirjailija kiemurtelee sanoo että öh ja äh, kun se romaani meni jumiin ja rupesin kirjoittamaan muistelmia, mutta muistelmatkin ovat menossa jumiin, kun en tiedä voiko ihmisistä kirjoittaa heidän oikeilla nimillään, jos vaikka joku väittää, että väärin muistettu ja nostaa kunnianloukkausjutun. Kuolleista on helpompi kirjoittaa, ne eivät rupea rähäköimään. Mutta mitä tehdä elävien kanssa? Jos vaikka alkavat syyttää, että olen ryöstänyt heidän elämäntarinansa ( joka on kietoutunut omaan elämäntarinaani)? Kemppinen tosin sanoo: Eurooppalainen oikeus ei tunne yksinoikeutta "elämäntarinaan".