Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit

maanantaina, lokakuuta 22, 2012

Mitä kirjallisuus on?

Ninnin  tassu on William S. Burroughsin unikirjan päällä.
Kirjan nimi on My Education.  Onkohan se  kirjallisuutta, 
Ninni  näyttää pohtivan.

Juha Seppälä on pohtinut kirjailijuutta ja kirjallisuutta  näin:

"Hirveintä on, että kirjailijat  jatkavat vaikka maailma palaisi siitä yksinkertaisesta syystä että ovat kirjailijoita. Kirjailija tekee kirjaa  vielä hirttolavalla, näkee pyövelinsä asun yksityiskohdat, rekisteröi  valon  sävyn, hiljaisuuden äänen, tukahdutetun kauhun tuoksun. Näyttelijät haluaisivat olla kirjailijoita, rock-laulajat samoin. Kaikki tahtovat  roolin. Media myy näyttelijän kirjaa kuin viinaa tai naisia, media tahtoo elää ja kaupata sitä mille on aina ostaja. Kriitikot vihaavat kirjailijoita ja kirjailijat  vihaavat  kriitikoita. Martin  Walserin oli kirjoitettava  siitä kokonainen kirja.  Theodore Dreiser vuokrasi huoneen Brooklynistä ensimmäisen kirjansa huonojen  arvostelujen jälkeen, istui puisella tuolilla keskellä huonetta ja käänsi sitä kerran toisensa jälkeen eikä  löytänyt oikeaa asentoa. Myös lukijat vihaavat kirjailijoissa  kirjallisuutta. Kirjailijoita ne rakastavat. Kirjallisuus on ennakoimatonta, arvaamatonta,  monesti rumaa ja  käsittämätöntä. Tai valheellista, tai totuudellista, erilaista kuin lukijan kokemus elämästä." Sitaatti on Seppälän  romaanista Mr. Smith (WSOY 2012),  josta enemmän  Kirjailijan päiväkirjassa


Hyllyssäni  on Jean-Paul Sartren  kirja Mitä  kirjallisuus on? (Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen, Delfiinikirjat, Otava 1976).    256 sivua tiheätä tekstiä ja lisäksi  selitykset.    Seitsemänkymmentäluvulla olen lukenut  kirjaa   kynä kädessä.   Olen alleviivannut mm. sanat "kirjoittamisakti" ja "lukutoimitus." Sartren  mukaan kirjoittamisakti on  teoksen luomisen epätäydellinen ja abstrakti vaihe,  kun taas lukutoimitus  on havannoimisen ja  luomisen  synteesi. " Kirjailijan  ja lukijan yhteisestä toiminnasta syntyy konkreettinen ja kuvitteelinen objekti, hengentuote. Taide on olemassa vain toista ihmistä varten ja vain toisen avulla",  sanoo  Sartre.

 Sartre määrittelee millainen on huono ja hyvä kirja: ""Huono kirja on se joka, yrittää imartelemalla viehättää, toisin kuin hyvä kirja, joka on vaatimus ja uskon osoitus."  Hän siteeraa Jean Paulhania, ranskalaiskirjailijaa ja  saksalaismiehityksen aikaisen  vastarintaliikeen keskushahmoa.   Paulhan   kirjoitti: " Jokainen tietää, että meidän  päivinämme on olemassa kahdenlaista kirjallisuutta: huonoa joka  itse asiassa on lukukelvotonta ( ja sitä luetaan paljon), ja hyvää kirjallisuutta, jota kukaan ei lue."

 Selkeä määritelmä.  Se on kirjoitettu viime vuosisadan  ensimmäisellä puoliskolla.     Onkohan   kirjallisuuksia nykyään  enemmän  kuin kahdenlaisia?    Ehkä Mahdollisen kirjallisuuden seura  osaisi vastata.  Sen ensimmäisestä vuosikirjasta  on  esittely  Kritiikin uutisissa.

lauantaina, joulukuuta 03, 2011

Jed Martinin kamera

Kuvassa on boulevard  Vincent  Auriolin  supermarket, josta Jed  Martin  osti  päivittäistavaransa.   Hän valokuvasi  Michelinin  tiekarttoja ja photoshoppasi niistä taideteoksia.  Sain häneltä idean  valokuvata Googlen  katunäkymiä (street views), kun  virtuaaliflaneerasin   katuja  pitkin   Pariisin  13. kaupunginosassa.  Rajasin  ja käsittelin katunäkymiä  Picasalla, koska en osaa photoshopata. Miniläppäristä  on  iloa kun makaa sängyssä flunssaisena! Jos ei  ole kovaa kuumetta, sillä voi  tehdä kaikenlaista hauskaa.

 Jed Martinilla   oli  ateljeeasunto  boulevard l'Hôpitalilla.  Näkymä  ikkunasta oli  hänen mielestään suurenmoinen: "Place des Alpes  jatkui aina boulevard Vincent Auriolille ja metrosillalle asti, kaueampana kohosi 1970-luvun puolivälissä rakennettuja, täysin  pariisilaisen maisemaestetiikan vastaisia nelikulmaisia linnoituksia, jotka  hänen   mielestään olivat Pariisin  arkkitehtuurissa  ehdottomasti parasta."

Tuttua maisemaa minullekin. Kuvassa  Place des Alpes. Vasemmalle  kaartuu avenue  Stephen Pichon, jolla  sijaitsee  hotelli Ibis.  Nukuin siellä  hyvin  kymmenkunta vuotta sitten.  Hotellissa   eivät  humisseet  ilmanvaihtolaitteet ja katu  oli hiljainen.  Kadunkulmassa oli pieni nurkkakahvila, jossa kävin  espressolla.  Ei minuakaan häirinneet metroradan toisella puolella kohoavat talokolossit,  samanlaisia  taloja  on  Helsingissäkin.

Jed Martin  löysi  Michelinin  tiekarttojen  kauneuden  tavallaan sattumalta. Se tapahtui ennen navigaattorien aikaa. Hän oli isänsä kanssa matkalla   isoäidin  hautajaisiin Creuseen, kun isä pyysi häntä  ostamaan  tiekartan. Levittäessään kartan auki  hän sai  niin suuren  esteettisen ilmestyksen, että alkoi  vapista järkytyksestä. "Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin hienoa, mitään mikä olisi yhtä täynnä tunnetta ja merkitystä kuin tuo Creusea ja Haute Vienneä esittävä kartta, mittakaavassa 1/150 000."     Hautajaisten jälkeen hän osti Betterlight 6000-HS-digiperän, jolla  voi tallentaa 6000x8000 pikselin kokoisia 48 bitin RGB-väritiedostoja ja   uppoutui Michelin-karttojen maailmaan  eikä puoleen vuoteen käynyt  muualla kuin  Hyper Casinossa.

Jed  oli valmistunut  Pariisin Beaux Arts -taidekoulun valokuvauslinjalta ja hankkinut  koulun jälkeen  elantonsa tuotekuvaajana.  Hän  ei  ollut  vielä "kunnon taiteilija,"  ei ollut pitänyt omaa näyttelyä eikä   liikkunut taiteilijapiireissä, ei tavannut edes  entisiä opiskelutovereistaan.  Hän oli tuntematon nimi. Siksi hän  hämmästyi, kun sai  kutsun  yhteisnäyttelyyn.   Hän lähetti  näyttelyyn  valokuvavedoksen Creusen kartasta, jossa näkyi hänen isoäitinsä kotikylä.   Luultavasti  hän olisi jäänytkin tuntemattomaksi, ellei onnekas  sattuma olisi johdattanut   näyttelyn  avajaisiin  Michelinin  nuorta   tiedottajaa.  Nainen  oli  oikea taivaan lahja. Hän  järjesti  Jedin esikoisnäyttelyn   yhtiön tiloissa ja palkkasi lehdistöattasean  hoitamaan  näyttelyn  tiedotusta.    Todella erinomainen  tiedottaja: avajaisissa  oli  satakunta  tärkeätä ihmistä ja  Le Monden  arvostelija.  Jed  löi  itsensä läpi, kuten sanonta kuuluu,  toisin sanoen   hänellä oli  taustalla osaavat ammattilaiset,  joita ilman ei mikään läpimurto onnistu.    Näyttely  oli  menestys,    arvostelijat    ylistivät ja  työt  kävivät  hyvin kaupaksi.   Jopa  Michelinien  tiekarttojen myynti nousi 17 % kuukauden aikana!

Esikoisnäyttelyn  jälkeen Jed   ei tiennyt mitä tekisi seuraavaksi.  Niin taiteilijalle  käy usein menestyksen jälkeen. "En tiedä edes jatkanko taiteen alalla," hän sanoi  Franz  Tellerille, galleristille joka  halusi  ryhtyä hänen edustajakseen -  ja  ryhtyikin koska luotti  intuitioonsa.  Kymmeneen vuoteen  Jedista ei kuulunut mitään.  Hän  liukui vähitellen ammattitaiteilijan statuksen ulkopuolelle. Hän  ei käynyt avajaisissa eikä keskustelutilaisuuksissa, harvoin näyttelyissäkin.  Hän  hylkäsi  valokuvataiteen ja    siirtyi  vanhanaikaiseen  öljyvärimaalaukseen.  Hän osti  Sennelier frèrersin kaupasta "Öljymaalauksen perusteet"  sisältävän  rasian, joka sisälsi 12  öljyväriputkiloa , siveltimiä ja  tärpättipullon. Niin alkoi hänen "paluunsa   maalaustaiteeseen."

 Hän harjoitteli maalaustekniikkaa kolme vuotta ennen kuin alkoi  maalata  Yksinkertaisten ammattien  sarjaa,  joka  teki hänestä maailmankuulun ja rikkaan.  Sarjan maalaaminen  kesti seitsemän vuotta. Niiden vuosien aikana hän puursi yksinään  boulevard  l´Hôpitalin  ateljeessa näyttämättä taulujaan  muille kuin  Franz Tellerille, joka   uskoi, että  kyllä häneltä vielä jotain syntyy, vaikka hän oli  maailman silmissä, ja jossian määrin myös omissaan, muuttunut  sunnuntaimaalariksi.  Kunpa  jokaisella   taiteilijalla olisi  sellainen galleristi, joka  uskoo, vaikka itseltä on usko mennyt!  " On aika  pitää  näyttely," sanoi   Franz kun  sarjan 64. maalaus oli valmis. " Ihminen voi työskennellä yksinään vuosikausia, se on  oikeastaan ainoa oikea tapa tehdä  työtä, mutta jossakin  vaiheessa tulee aina hetki, jolloin tuntee tarvetta esitellä työnsä toisille, ei niinkään arvostelujen toivossa kuin  vakuuttuakseen itse työnsä olemassaolosta tai jopa omasta olemassaolostaan."

Sarjasta puuttui   vain yksi maalaus:  Michel  Houellebecqin  muotokuva. Houellebecq oli  aluksi vastahankaan, sanoi ettei hän jaksa istua  mallina.  Jed   vakuutti,  että mallina  istuminen on nykyään täysin mennyttä, ei siihen enää kukaan suostu.  Nykyään otetaan valokuvia ja  tehdään  muotokuva niiden perusteella.  Sivumennen sanoen  minusta se on  huono menetelmä.  Jotain ainutkertaista  katoaa. Se on taiteilijan ja mallin   yhteys.   Jos yhteys on hyvä, muotokuvastakin  tulee hyvä. Jos huono, ei muotokuva  onnistu.

 Jed  matkusti  Ryanairin halpislennolla Irlantiin, jossa  Houellebecq asui siihen aikaan.   Tavallisesti hän käytti luonnoskuviin  NIKON D3X:ää.    Koska tiesi  Houellebecqin vihaavan valokuvaamista,  hän osti  pienen vaarattoman näköisen  Samsung ZRT-AV2 -mallin, jonka  valmisasetuksissa oli muun muassa  toiminnot:    "Ilotulitus," "Uimaranta,"  "Vauva1" ja "Vauva2."   Jed  ihmetteli,   miksei  toiminnoissa ollut esimerkiksi  "Vanhus1"  ja "Vanhus2.   Hän ei tuntenut  henkilökohtaisesti yhtään vauvaa, eikä hänellä ollut tilaisuutta käyttää "Kotieläin" -toimintoa, puhumattaikaan "Juhlat"- toiminnosta.  Hän totesi, että ehkä laitetta  ei  ole tehty häntä varten.

Uteliaisuuteni heräsi. Halusin tietää millainen  on  Samsung ZRT-AV2 ja paljonko  se  maksaa.  Samsungin sivustolta ei  löytynyt  sitä mallia.  Houellebecq  oli  kenties  ollut  oikeassa sanoessaan Jedille, että  vuoden enintään kahden kuluttua se korvataan  uudella tuotteella?  Hän   oli surrut   sitä, että hänen   lempituotteensa  olivat kadonneet  kauppojen hyllyiltä: Paraboot Marche -kengät, Canon Libris -tietokone-tulostinyhdistelmä ja Camel   Legend -maihinnousutakki.   Hän purskahti itkuun muistellessaan sitä takkia.   Chileläisellä   punaviinillä  lienee  osuutta kyyneliin.

 Minua ilahdutti  kun  Houellebecq   otti puheeksi  Georges  Perecin  romaanin Les Choses ( mikä voisi olla suomeksi vaikka Tavarat).   Kirja kertoo 60-luvulla  eläneen  nuoren parin tavarataivaasta. Se on  vallan  viehättävä kirja, joka pitäisi  saada  suomenkielelle mitä pikimmin. Houellebecq sanoi, että hänen silmissään Perecin pohdinta materiaalisesta onnesta oli ehdottoman vakuuttava. "Perec hyväksyi kulutusyhteiskunnan ja piti sitä ainoana mahdollisena tulevaisuutena."

Tein Google-haun, mutta en löytänyt   Samsung ZRT-AV2 -kameraa.  Ehkä  sitä ei ole  koskaan ollut  olemassakaan muualla kuin  Houellebecqin  mielessä.    Se  on   fiktiivinen  esine  samoin  kuin  henkilö Jed  Martin  on  fiktiivinen henkilö.   Tosin  Paris  Match  -lehti  harjoitettuaan tutkivaa  journalismia väittää, että  "Jed  Martin existe, nous l'avons  rencontré!" (Jed Martin on olemassa, me  olemme tavanneet hänet!).

Michel Houellebecq voitti  viime  vuonna  romaanillaan Maasto ja kartta (suom. Ville Keynäs)   Goncourt-palkinnon.  Tänä syksynä  romaani  ilmestyi suomeksi.  Sain  sen kirjastosta  jonottamatta, mistä päätellen Houellebecq ei ole  suomalaisten lukijoiden  suosiossa.   Kenties hänen vinoa huumoriaan ei  ymmärretä. Suomalaiset  pitävät enemmän havukka-ahomaisesta huumorista.  Hänellä  on ihmisvihaajan maine.   Siihen  maineeseen nähden  hän kuvaa suorastaan   hellästi  Maaston ja  kartan  henkilöitä,  jopa rikoskomisario Jasselinia joka  joutuu  selvittämään murhamysteeriä: Kuka murhasi  Michel Houellebecqin?  Menemättä  juonipaljastuksiin kerron vain, että   Jedin  maalama muotokuva koitui  Houellebecqin kohtaloksi.  Se oli  viimeinen  maalaus minkä Jed ikinä teki.   Sen jälkeen hän   loi   30   vuotta pääteostaan.  Se koostui videogrammeista ja "esitti maailmaa,"  kuten  hän sanoi. Hän käytti Manfrotton statiivia,  Panasonicin  puoliammattilaisvideokameraa ja kahden teratavun kovalevyä. Hänen    teoksestaan ja työmenetelmistään on tarkempi kuvaus romaanin viimeisessä luvussa. Houellebecqin mukaan hänen   omituiset videogramminsa  kuuluvat  nykyään Philadelphian  MOMA:n kokoelmiin.  Tuohon  tietoon  ei ole luottamista, koska   H.  on   epäluotettava kertoja,  mikä  selvisi minulle  etsittyäni  netistä turhaan Samsung ZRT-AV2  -kameraa.   Mutta ei  epäluotettavuus  minua  haittaa, nautin  hänen taiteilijakuvauksestaan ja   oudosta huumoristaan. Kiitokset Ville Keynäsille suomennoksesta.


keskiviikkona, joulukuuta 01, 2010

Tilannetiedotus

Sain tekijänkappaleeni postista,  vaikka alkuperäinen ilmoituskuitti katosi.  Kirjan  välissä oli   250 dollarin    sekki,  tekijänpalkkioni. Pieniähän   nuo palkkiot ovat  antologiateksteistä.


Antologiassa on  mukana  41 eurooppalaista kirjailijaa,  minulle  ennestään tuttuja vain   nämä nimet:  Olga  Tokarzcuk,  Nora Ikstena,  Ingo Schulze ja  Enrique Vila-Matas,  josta olen kirjoittanut blogissa aikaisemmin otsikolla Bartleby ja kumppanit.  Lichtensteinilaisen Stefan  Sprengerin nimi vaikuttaa jollakin tavalla tutulta. Voi olla että hän oli yksi niistä 105:stä kirjailijasta, joiden kanssa  reissasin pitkin ja poikin  Eurooppaa  kesällä  2000. 


 Antologian  on  koonnut Aleksandar  Hemon  persoonallisten  mieltymystensä mukaisesti.  
Hänellä  täytyy olla  aikamoinen eurooppalaisen kirjallisuuden  tuntemus, että on  pystynyt  tekemään  sen.  Vertaisin  hänen    työtään suuren kansainvälisen  taidenäyttelyn kuraattorin työhän - sillä erotuksella että kuraattori näkee  yhdellä  tai kahdella silmäyksellä  onko taideteoksesta mihinkään,  mutta antologian kokoojan täytyy lukea hirveät määrät tekstejä.  Joku varmaankin ihmettelee mitä minä teen tässä antologiassa.   Se johtuu siitä, että  Hemon sattui lukemaan netistä    englanniksi käännetyn Klovnin ja ihastui  siihen. Ei sen kummempi juttu.


Ninni omi antologian heti  ja  makaa kirjan päällä sen  näköisenä, että " tää on mun - älä koske tähän."  Eipä silti, että  olisin pystynyt   keskittymään  tänään lukemiseen  saati sitten kirjoittamiseen, niin hermona olen ollut  kolumbialaisen roskapostittajan takia, joka  on  kaapannut Gmailista  kaikki  osoitteeni ja lähettää niihin   roska- ja viruspostia.  Poistin  yhteystiedot, vaihdoin salasanan niin vahvaksi, että  ilman paperia en muista sitä, ja syväskannasin  Nortonilla tietokoneeni,  se kesti tuntikausia, ei löytynyt viruksia eikä vakoojia, mutta  en silti  uskalla käyttää pöytäkonettani.


Muuta kirjallista.  Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokkaat julkistettiin tänään:  Kristina Carlsonin   Herra Darwinin puutarhuri, josta olen kirjoittanut täällä  ja  Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä, jota jonotan kirjastosta  sijalla numero 128. Se on  minun suosikkini  Finlandia-palkinnon voittajaksi, vaikka  en ole sitä vielä  lukenut.  Olen lukenut  vain Joel Haahtelan Katoamispisteen ja  Riikka Pulkkisen romaanin Totta,  joka ei minun mielestäni ole  Finlandiatasoa.  Kirjan alku kyllä ihastutti minua, mutta kun  kertoja  siirtyi kuvaamaan 60-luvun tytön maailmaa ja  tunteita,  niin  tarina muuttui  falskiksi ja  aivan liian viihteelliseksi ollaksensa minun makuuni.  

sunnuntaina, lokakuuta 10, 2010

Suomalaisen kirjallisuuden tila

Ruskaa   taiteilijatalon  nurkalla. Nurkka näkyy vasemmalla yläkulmassa.

Tänään   Aleksis Kiven ja  suomalaisen kirjallisuuden päivänä pitänee miettiä  suomalaisen kirjallisuuden tilaa. Minun  on mietittävä sitä virankin puolesta.  Huomenna on vihoviimeinen deadline-päivä    lähettää vastaus amerikkalaiskustantajan  kuuteen  haastattelukysymykseen.   Yksi niistä  koskee  tämän  päivän teemaa. Yritin  tuolla alempana kysellä blogin  lukijoilta, mitä uutta  suomalaisessa  kirjallisuudessa  ( Vaikea kysymys), mutta ei siitä  selvää tullut.  Joten  täytyy  vastata kysymykseen   MUTU-tuntumalla. 

Minusta  tuntuu, että  suomalainen  runous   on  vilkkaassa  kehitysvaiheessa,   on   liikettä,  kokeilunhalua  ja koulukuntia:   flarf-runoutta, minimalismia, uutta dadaa, käsite - ja  metodirunoutta,  hakukone- ja  kollaasirunoutta.  Ja mitähän  muuta vielä?  Tuosta  luettelosta puuttuu  varmaankin jokin tärkeä suuntaus.  

Minusta  tuntuu, että  suomalainen  proosa  on  jämähtänyt  realismiin.  60-luvulla   proosassa oli  enemmän  liikettä ja  kokeilunhalua  kuin  nykyään (mm. Kari Aronpuron, Markku Lahtelan,  Pentti Saarikosken,  Hans Selon romaanit).  Minne  kaikki avantgardistit ovat kadonneet?   Voi olla  että, minulla on  perspektiiviharha, kun minusta näyttää,  että  heille  ei ole   tilausta.   Lukijoita ei kiinnosta, mediassa ei keskustella eivätkä  kustantajat    julkaise. 

Runoilijoilla on  pienlehtensä ja ryhmänsä, mutta prosaistit  istuvat kammioissaan kirjoittamassa miehen kriisistä, naisen identiteetistä,   parisuhteen ongelmista, yhteiskunnan  surkeasta jamasta tai sitten  historian tapahtumista  ja henkilöistä, sodista ja  Mannerheimista, hänestä ennen kaikkia.  Ilmeisesti  lukijat   tykkäävät lukea  ja kirjailijat kirjoittaa  perinteellistä   realistista proosaa  suurmiestensä elämästä. 

Jatkuu myöhemmin ( mikäli jatkuu)

11.10.10 V.L. Luoma-ahon blogista löysin googlaamalla   tämän:  Suomalaisen  proosan nykytilanteesta, osa 1.  Luoma-aho on poiminut  puheenvuoroja   keskustelusta, jota käytiin viime syksynä  Facebookissa.  Ei  FB ihan turha paikka ole, täytyy vain osua  oikeaan aikaan paikalle ja  valita kavereikseen  kirjallisuudesta kiinnostuneita ihmisiä.    Vaikuttaa vähän siltä, että kirjallisuuskeskustelua käydään nykyään siellä.  


12.10.10.  Lisää  suomalaisesta proosasta Tommi Melenderin blogissa: Suomalaista proosaa.  Linkki  Melenderin juttuun löytyy myös  sivupalkin  Jaetuista otsikoista.


15.10.10. Toinen näkökulma   aiheesta  Särölehdessä "Lupus in fabula".    Lukekaa myös Melenderin  blogin  kommentit.   Kiintoisaa keskustelua. Pinnan alla kuohuu.

keskiviikkona, syyskuuta 22, 2010

Vaikea kysymys

Mari-ilta ynnä muuta 057
Tietääkö kukaan   millaisia  trendejä ja  koulukuntia  on suomalaisessa kaunokirjallisuudessa tällä hetkellä?    Ja onko  sellaisia suomalaisia nykykirjailijoita, jotka ovat jääneet vaille huomiota ja joita  kannattaisi lukea  ja kääntää ?   Tätä  kysyy amerikkalainen kustantaja Dalkey Archive Press, joka  julkaisee eurooppalaista nykykirjallisuutta  Yhdysvalloissa.

Millaisia näkemyksiä teillä, hyvät lukijat, on asiasta?   kysyy  epätoivoinen kirjailija, jolta  amerikkalainen  kustantaja patistaa jo toistamiseen vastausta. (Englanninkielinen kysymys kuuluu seuraavasti:  “Are there any exciting trends, movement, or schools in contemporary Finnish fiction? Who do you feel are the overlooked contemporary authors writing in Finland who should be more widely read and translated?”)
Kyselee  ne muutakin hankalaa minulta – kuten  mihin eurooppalaiseen tai  kansalliseen  ja  paikalliseen traditioon sijoittaisin kirjani. Ikään kuin kirjailija pystyisi vastaamaan itse  tuollaiseen kysymykseen. Siihen tarvitaan kirjallisuudentutkijaa.

Vastauksia  vaikeaan kysymykseen voi lähettää kommenttilaatikkoon  tai sähköpostiin,  joka löytyy profiilista.  Vastauksista  saattaa olla hyötyä Dalkey Archive Pressille joka etsii  aktiivisesti  käännettävää kaunokirjallisuutta Euroopasta.

maanantaina, joulukuuta 07, 2009

Onko sinulla nenäliina?





Kuva  napattu Pirkan  sivuilta

Herta  Müller  vastaanotti tänään  Nobelpalkinnon   Tukholmassa. Palkintopuheensa hän aloitti  kysymyksellä "Har du en näsduk?"  ja  päätti  puheen sanoihin  " Kan det förhålla sig så att frågan om näsduken i alla tider inte varit en fråga om näsduken utan om människans akuta ensamhet." 


Se oli  hieno  puhe  sanoista, kirjoittamisesta ja   etenkin  nenäliinan  merkityksestä hänen elämänsä eri vaiheissa.    Puheen voi lukea   ruotsiksi täältä. Ja englanniksi täältä


 Oskar Pastior, jonka  Müller mainitsee puheessaan, oli  romanialaissyntyinen runoilija ja kääntäjä, joka kuului  Oulipo-ryhmään.  Tapasin  hänet  Berliinissa vuonna 2001, kun hän esiintyi Oulipon  matineassa. Hän kuoli  vuonna 2006.  Herta Müller kirjoitti kirjan  Everything I possess I Carry With Me   (2009) Pastiorin  kokemuksista Gulagista, jonne hänet oli nuorena miehenä   karkotettu. Toivottavasti se kirja  suomennetaan pian.










torstaina, joulukuuta 03, 2009

Naiskalenteri



Sanojen  ajan  joulukalenteri on ilmestynyt.  Täältä pääsee klikkaamaan luukkuja auki ja lukemaan mitä naiskirjailijat  ovat sanoneet naisena olemisesta. Joukossa  on  ainakin yksi mieskirjailija, saattaa heitä olla  enemmänkin,  en tiedä kun en  avannut kerralla kaikkia  luukkuja niin kuin ahne pikkulapsi.


PS.myöhemmin illalla. Kyllä  Googlen  hakurobotti  osaakin olla vitsikäs. Kun  naputtelen hakusanaksi "naiskalenteri,"  robotti kysyy: "Tarkoititko mieskalenteri?"  Häh? minä  kummastun.

torstaina, marraskuuta 12, 2009

Miten Suomen kirjallisuudessa kuollaan vuonna 2009



Matti Kalkamo. Flock of Mourning,  yksityiskohta. Ars Fennica -ehdokas 2009

"Kuolemien ja pahoinpitelyjen kirjo on suuri. Itsemurhan voi tehdä esimerkiksi hirttäytymällä, hukuttautumalla tai ampumalla, murhan tai tapon veitsellä, tyynyyn tukehduttamalla tai pillereillä, työntämällä ihmisen alas jyrkänteeltä tai ulos ikkunasta tai paiskaamalla hänet seinään. Ihminen voi kuolla vahingossa liikenneonnettomuudessa - parhaimmillaan tällaisia onnettomuuksia on neljä yhdessä romaanissa - mutta esimerkiksi myös siten, että äiti pudottaa vauvan kiviportaalle, poika tönäisee tytön vesiliukumäen kaidetta vasten, metsässä juoksija saa tikun silmäänsä ja sitä kautta aivoihinsa, nuori mies tönäisee tyttöystävää niin, että tämä kierii portaat alas ja kuolee, äiti istuu jalka ojennettuna, lapsi kompastuu, törmää seinään ja taittaa niskansa. Silpomisessa ihmiseltä voidaan leikata kieli tai häneltä voidaan iskeä kirveellä sormi, henkilö voi mukiloida toisen tajuttomaksi lyömällä häntä kivellä päähän tai ilman sitä (jolloin lukija voidaan jättää jännittämään, kuoliko asianomainen). Erona dekkareihin on lähinnä, että nyt tappaja, pahoinpitelijä tai toisen kuoleman vahingossa aiheuttaja näkyy voivan olla suurin piirtein kuka tahansa. Toisinaan motivoinniksi tarjotaan henkilön vaikeaa lapsuutta, mutta usein syyksi riittää kiukustuminen, tai sitten kyseessä on silkka onnettomuus. Ihmiset näyttäytyvätkin paitsi hyvin väkivaltaisina myös hyvin helposti rikki menevinä. "


Sitaatti Finlandia-palkinnon raadin  puheenjohtajan  Liisa  Steinbyn puheesta  palkintoehdokkaiden  julkistamistilaisuudessa tänään.  Koko puheen voi  käydä  lukemassa täällä.   Liisa Steinby tietää miten kirjoissa kuollaan,  hän  on lukenut noin 130  kotimaista   romaania  tänä   syksynä.  Minä olen lukenut vain yhden -   Kristina   Carlsonin Herra Darwnin  puutarhurin  - ja  olen  pettynyt, ettei se ollut ehdokkaiden joukossa.  Tämän vuoden ehdokkaat ovat: Turkka Hautalan Salo,Kari Hotakaisen Ihmisen osaAntti HyrynUuniMarko Kilven KadotetutMerete Mazzarellan Ei kaipuuta, ei surua jaTommi Melenderin Ranskalainen ystävä. 

keskiviikkona, lokakuuta 14, 2009

Elinkumppanit?





Miten  kutsua   naista,  joka ei ole  vaimo, mutta jonka kanssa elää parisuhteessa?   Asia jäi   vaivaamaaan, kun luin Claes Anderssonin  muistelmat Jokainen sydämeni lyönti.  Merkintöjä elämästäni,  suom. Liisa    Ryömä, WSOY 2009.   Anderssonin  muistelmissa   nainen jonka kanssa hän elää, on  elinkumppani, kunnes    hänestä kirjan loppupuolella tulee elämänkumppani.  Suomenkielessä  elinkumppani  on  aika kapea   ilmaisu,  koominenkin,  koska  se tuo  mieleen  elimen.   Minä  kutsuisin elinkumppaniksi  henkilöä, jonka kanssa en  jaa  mitään muuta  kuin sängyn.   Miten mahtaa olla  alkuperäisessä tekstissä?    Muuttuuko  livskamrat    levnadskamratiksi kirjan  loppupuolella?


Pidin Anderssonin lyhytmuistelmista.  Hän  ja hänen   ystävänsä   hullaantuivat  nuorina   surrealisteihin ja " innoittuivat  milloin  Michauxin  groteskeista proosarunoista, milloin monsieur Plumesta, jolle kävi aina hullusti."  Jo koulussa he olivat lukeneet  suomenruotsalaisia  modernisteja: Diktoniusta, Björlingiä,  Henry Parlandia. Kateeksi käy.


Ruotsinkieliset     saivat    lukea  omalla äidinkielellään ranskalaisia   surrealisteja,   André  Bretonin romaaneja  ja Henri  Michauxin    Plumen  tarinoita  50  vuotta  ennen kuin  niitä saatiin suomenkielelle, ja  Freudiakin   paljon  aikaisemmin kuin suomenkieliset lukijat.   Ilmankos suomenruotsalainen kirjallisuus  on   vähemmän jähmeää  kuin suomalainen kirjallisuus.    


 Unet  ovat tärkeitä.   Yksi luku  Anderssonin muistelmissa käsittelee  unia. Hän kirjoittaa:   "Unet  eivät valehtele. Ne ovat ikkuna sisäiseen todellisuuteen. Ne ovat todellisuutta aivan yhtä paljon kuin ulkoinen  todellisuuskin; psyyken lahjomattomia ilmapuntareita jotka osoittavat matalapainetta, lähestyvää rajuilmaa tai uhkaavia tulvia. Tai paikallisen korkeapaineen, onnellisten kesäviikkojen, tyvenen ja viihtyvyyden kausia. Kun mietin miten minun laitani  oikein, miten minä v o i n ,  ei ole luotettavampia osoittimia kuin unet. Ne ovat ystäviäni, ne eivät huijaa. Niihin minä luotan." 


Enemmän  Anderssonin kirjasta Preivi-blogissa.








torstaina, kesäkuuta 04, 2009

Akileijan määrämuoto

Akileijan kukinto naapuriviljelijän palstalla ennen sateen tuloa.

Akileijan englanninkielinen nimi columbine tulee latinan sanasta columba eli kyyhkynen, koska kukan viisi terälehteä muistuttavat kyyhkysen siipiä. Kasvitieteellinen nimi aquilegia tarkoittaa kotkaa.

"There is fennel for you, and columbines..."

sanoo järkensä menettänyt Ofelia, kun hän jakelee kukkia kuninkaalle, kuningattarelle ja veljelleen Laertekselle Hamletin viidennen näytöksen neljännessä kohtauksessa. Veijo Meri on suomentanut sanat seuraavasti:

"Tässä teille saksankuminaa ja akileijoja"

Eeva-Liisa Manner on ottanut suomennoksessaan enemmän vapauksia:

"Kallioimaretta kuninkaalle, ja ajuruohoa"

Shakespeare tunsi kasvien folkloren: akileija merkitsee uskottomuutta, hulluutta ja torjuttua rakkautta, ja fennel eli fenkoli ( saksankumina) imartelua. Sikäli Mannerin käännöksessä on itua, mutta en ymmärrä miksi hän käänsi akileijan ajuruohoksi.

Valokuvatorstain 134. haaste on määrämuoto.

Kukista enemmän blogissa suunnitelma kukkakedoksi. Sieltä on peräisin seuraava sitaatti:

"Paracelsus otti vakavasti kristillisen teesin siitä, että luomakunta ja varsinkin kukat ovat luojan ylistystä. Kukissa on hänen mukaansa salaisuus, tarkemmin ottaen ne ovat eräänlaista salakirjoitusta, niin että jokaiseen kukkaan on kirjoitettu luojan signeeraus."


sunnuntaina, tammikuuta 25, 2009

Lumen taju

Ei, en aio kirjoittaa Peter Høegin romaanista Lumen taju. Siitä on niin kauan kun luin sen. Muistan kirjasta vain sen, että päähenkilönä oli nuori nainen, joka etsi rakkautta ja pikkuveljensä? jälkiä lumesta, ja että juoni oli dekkarimainen.

Dekkarit ovat kirjoja joista ei jää mitään mieleen, siksi että juoni häiritsee paneutumista kirjan maailmaan ja henkilöihin. Vaikka mikä minä olen arvostelemaan sitä kirjallisuudenlajia, koska lopetin dekkarien lukemisen kuusitoistavuotiaana Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen jälkeen. Se kirja "kolahti" huumeslangia käyttääkseeni, ja niin minä jäin Dostojevski-koukkuun.


Tellervo-patsas, Helsinki 23.1.2009

Rikos ja rangaistus tulee draamasarjana Teemalta lauantaisin. Kannattaa katsoa jo kuvakerronnan takia. Venäläiset osaavat filmatisoida klassikkojaan. Kemppinen pohtii blogissaan kumpi on parempi Salatut elämät vai Rikos ja rangaistus. Aika kummallinen rinnastus, sama jos vertaisi päivän iskelmää ja Matteus Passiota toisiinsa. Kemppinen on intellektuaali eikä häntä voi siksi aina ottaa tosissaan.


Lunta on tullut tupaan. TM-gallerian sisäpiha 23.1.2009.

Risto Niemi-Pynttäri kirjoittaa lumivalkeasta ja neutraalista maailmasta Kun kirjoittaa -blogissa:

"Blanchot puhuu lumivalkeasta tilasta, jossa ei ole avaruutta mutta ei rajoittavia seiniäkään. Silloin hän ei puhu suoraan meistä ja asioistamme, vaan kommunikoimattomasta ja tyhjästä tilasta välillämme. Niistä ei paljoa puhuta, koska olemisen yleisiä tyhjiä välejä ei voi kommunikoida, yleensä ne ovat sinisiä ja taivaan yllä olemisen täyttämiä."

TM-gallerian sisäpiha


maanantaina, kesäkuuta 16, 2008

Bloomsday

Tänään on Bloomsday. Päivän sankari on Leopold Bloom, Dublinin Odysseus, jonka vaellusta kesäkuun 16. päivänä Joyce kuvaa
romaanissa Ulysses. Päivän kunniaksi otin kirjahyllystä Saarikosken suomennoksen ja luin Nausikaa-jakson ( sivut 339-375) jossa Bloom näkee rannalla ramman tytön ja masturboi. Kun nuorena luin Ulysseksen ensimmäistä kertaa, en ymmärtänyt mistä on kysymys. Joycen tajunnanvirtatekniikka kiinnosti siihen aikaan.

Seuraavassa lyhyt näyte Bloomin tajunnanvirrasta rannalla (merkkasin sen aikoinaan lyijykynällä, niin vaikuttavalta se minusta silloin tuntui):" Hep. Mikä tuo on joka tuossa lentelee? Pääskynen? Lepakko luultavasti. Luulee minua puuksi, niin sokea se on. Onko linnuissa mitään hajua? Metempsykoosi. Ne uskovat että ihminen voi muuttua puuksi surusta. Vaikeroiva paju. Hep. Siinä sitä mennään. Hullunkurinen pikku miekkonen. Missähän se mahtaa asustaa. Kirkontornissa tuolla. Luultavammin. Roikkuu kantapäistään pyhyyden hajussa. Messu tuntuu olevan ohi. Kuului kaikki tänne asti. Rukoile puolestamme. Ja rukoile puolestamme. Hyvä ajatus tuo toisto. Sama jutut mainoksissa. Osta meiltä. Ja osta meiltä."

Joycen romaanin voi aloittaa mistä jaksosta tahansa. Jos joku ei tiedä mistä aloittasi, häntä varten on seuraava testi Ulysseus- where should I start? ( via Nannygoat Hill)

Ylläoleva kuva on kaapattu Irlando-sivustolta.

PS. Eugen Schauman ampui Bobrikovin kesänkuun 16. vuonna 1904 eli saman päivänä saman vuonna jota Joyce kuvaa Ulsseksessa. Hän mainitsee Bobrikovin murhan romaanissa, mutta en ole löytänyt sitä sivua, eikä ole aikaa etsiä sitä, kun on niin paljon muutta tekemistä. Mutta jos joku teistä lukijoista sattuu tietämään millä sivulla se mainitaan, niin kertokoon sen minulle kommenttiosastossa.

tiistaina, toukokuuta 06, 2008

Mikä on kirjallisuutta?

Paras tapa selvittää, mikä on kirjallisuutta, on Oscar Wilden mukaan lukea kirja uudelleen. " Jos kirjaa ei tee mieli lukea yhä uudelleen, sitä on turha lukea ollenkaan." ( Naamioiden totuus s. 133. suom. Timo Hännikäinen, Savukeidas 2008). Näin määriteltynä suurin osa kirjoista jää kirjallisuuden ulkopuolelle, dekkarit ja romanttinen viihde ensimmäisinä, lukuun ottamatta muutama harvaa poikkeusta.

(Klik)
Tänään oli Kirjan ja ruusun päivä. Sen päivän viettäminen ei taida Suomessa onnistua, aina on kylmää vietettiin sitä sitten kansainvälisesti 23. päivä huhtikuuta, tai suomalaiskansallisesti toukokuun alkupäivinä. Räntää ei sentään paiskonut tänään niin kuin edellisvuonna. Kävin Kampin Narinkkatorilla iltapäivällä. Yleisöä näytti olevan vähänpuoleisesti. Ei kovin hyvä bisnes Suomen Kustannusyhdistykselle, saa nähdä kuinka kauan se viitsii pitää perinnettä yllä.
(Klik)
Kuvassa Kirsi Piha haastattelee Leena Hietasta, joka on koonnut kirjaksi Viroa käsitteleviä artikkeleitaan. Kirjan nimi on Viron kylmä sota. Hietanen puhui virolaisten miehitysmyytistä ja Viron kristalliyöstä, ( yö jolloin pronssisotilas siirrettiin, kts. alempaa Nationalismia ) sekä vironvenäläisten kansalaisoikeudettomasta asemasta, ja sehän on aihe joka ei suomalaisia kiinnosta eikä kosketa. Siinä me ja monessa muussakin asiassa me olemme heimoveljiemme kaltaisia. Selailin Narinkkatorilla Hietasen kirjaa, mutta en ostanut sitä , koska lehtiartikkelit eivät ole kirjana omassa ympäristössään ( kuten eivät blogikirjoituksetkaan toimi kirjana).

PS. Blogilista on uudistunut. Tilaajat ovat kadonneet ja Sanat on pudonnut peränpitäjien joukkoon. Blogin avainsanoja ovat: kirpputorilöydöt, muoti, shoppailu, tyyli, vaatteet, valokuvaus. Blogin kanavia ovat: ajanviete, käsityöt, kädentaidot, askartelu, muoti, vaatteet ja parisuhteet. Hm, olisikohan uudistuneella blogilistalla pieniä vaikeuksia tunnistaa blogien sisältöä ja luonnetta.

keskiviikkona, huhtikuuta 23, 2008

Maahanmuuttajalla ei ole helppoa

(Klikkaa kuvat isommiksi)

Kuvassa isäni kaksikymmentävuotiaana. Hän oli pakolainen Inkerinmaalta, asui Suomessa Nansenin passilla ja kävi Sortalavan seminaaria, mutta ei hänestä tullut opettajaa vaan kirjailija. Hänen esikoisteoksensa Me sankarit ilmestyi, kun hän oli 25 -vuotias. Hän julkaisi sen Urho Torikan salanimellä, ettei aiheuttaisi vaikeuksia Neuvostoliitossa asuville vanhemmilleen. Kirja syntyi kohu ja se suututti kenraalit.

Löysin kuvat Rauman matkalla kirjasta Aleksis Kivestä Olavi Siippaiseen. Saa nähdä millaisia kuvia löytyy Tartosta minne lähden torstaiaamuna.

perjantaina, maaliskuuta 21, 2008

Peter Handkesta

Pitkänäperjantaina voi käydä kuuntelemassa Bachin Matteus Passion Erbarme dich - aarian Michael Cancen laulamana täältä, ja lukea Kemppiseltä lisää Matteus Passiosta.

Saaran blogissa on keskusteltu Peter Handkesta. Aika vähän ymmärtämystä hän on keskustelussa saanut osakseen. Hän on vaikea kirjailijalle suurelle lukevalle yleisölle, koska hänen kirjoissaan ei ole juonta eikä suurta tarinaa. Hän itse määrittelee olevansa konservatiivinen klassinen kirjailija New York Timesin haastattelussa.

"Peter Handke oli 1960-luvulla samanlainen ” kirjallinen kauhukakara” Saksassa kuin Saarikoski Suomessa . Hän on pystynyt jatkuvasti kirjoittamaan tiukkaa ja korkeatasoista proosaa. Hän ei tietääkseni ole myynyt julkisuudelle yksityiselämäänsä, vaan shokeeraavia mielipiteitään, jotka ovat herättävät mediassa valtavaa huomiota. Hän osaa sen taidon. Täytyy olla karaistunut luonne että kestää sellaisen hyökytyksen minkä saa julkisuudessa osakseen, kun esittää poikkipuolisia mielipiteitä, " kirjoitin Handkesta vuonna 1997. (Mistä löytäisin sen lukijan)

Kävin Saaran kirjakaupassa ostamassa kahdella eurolla Peter Handken Riisutun epäonnen, josta olen kirjoittanut aikaisemmin Kirjailijan päiväkirjassa. Minä pidän Handken meditatiivisesta tavasta kirjoittaa. Hän pohtii Riisutussa epäonnessa miksi lahjakkaasta tytöstä ( hänen äidistään) kehittyi sovinnainen nainen joka uppoutui arkipäivän joutaviin pikkuasioihin, naamioi itsenä TYYPIKSI, kätki kaiken henkilökohtaisen ja tuli tyynen keskiluokkaiseksi " matkimalla avuttomasti keskinäisessä kanssakäymisessä ennen kaikkea naisten keskuudessa yleistä keskiluokkaista toistensa arvostelua, jossa toinen on tyyppiäni, mutta minä taas en hänen, tai minä hänen, hän ei minun, tai jossa olemme luodut toisillemme tai toinen ei voi sietää toista, jossa näitä kanssakäymismuotoja pidetään jo hyvinkin sitovina sääntöinä..." ( s. 42-43 suom. Arja Rinnekangas). Handken äiti menetti keskiluokkaisuudelle autenttisen minuutensa ja päätyi 51-vuotiaana itsemurhaan.

Minulle Riisuttu epäonni on tärkeä kirja sen takia, että olen yrittänyt kirjoittaa omasta äidistäni, joka kuoli 46-vuotiaana, mutta en ole useista yrityksistä huolimatta innostunut. Handke kirjoittaa äidistä kirjoittamisen vaikeuksista seuraavasti: "... koska olen vain kuvailija enkä voi ottaa kuvailtavan roolia, ei minulta onnistu etäisyyden ottaminen. Vain itsestäni voin ottaa etäisyyttä; äidistäni ei tule millään, kuten muulloin itselleni käy, liikuteltavaa ja itse liikkuvaa, yhä enemmässä määrin iloista roolihahmoa. Hän ei antaudu esitettäväksi, jää käsittämättömäksi, lauseet tippuvat jossakin hämärässä ja lojuvat paperilla sikin sokin." (s. 49)

Handken kirjat ovat pieniä kooltaan ( ulkonaisesti), mutta monikerroksisia. Ne ovat niin tiiviitä, ja siksi hitaita lukea, mutta niihin voi palata yhä uudestaan. Tiedoksi Handken Jukeboksista -kirjaa saa asematunnelin Kirjatorilta kahdella eurolla. Olen kirjoittanut siitä kirjasta aikaisemmin täällä.

Handkelta on ilmestynyt äskettäin suomeksi Don Juan ( hänen itsensä kertomana), suom. Markku Mannila , kustantanut Lurra Editions. Näyttää siltä että harvinaisia kirjallisuuden makupaloja julkaisevat nykyään pienet kustannusliikkeet. Näin kirjoittaa kirjan kertoja: "Minä voin todistaa sen: Don Juan on toisenlainen. Minä näin hänet sellaisena joka on uskollinen - uskollisuuden henkilöitymänä. " Ja minulle hän oli muutakin kuin pelkästään ystävällinen - hän oli huomaavainen."

PS 1. Politiikan arvointi -blogin kirjoittaja Juhani Kahelin kertoo mitä kirjailijat ja kustantajat puhuivat Villa Kivessä paneelikeskustelussa 4.3. aiheesta Muuttuuko kirjallisuus.
Kirjallisuudesta kiinnostuneiden kannaattaa klikata blogi suosikkeihinsa.

PS 2. Päätin ottaa arkistokäyttöön Bloggerissa olevan Kirjailijan päiväkirja, jonne lisään aikaisemmin kirjoittamiani kirjallisuusaiheisia juttuja milloin ehdin. Blogi ei ole Blogilistalla enkä aio sitä toistaiseksi sinne ilmoittaa.

maanantaina, tammikuuta 21, 2008

Vihan ja katkeruuden runoilija

Viime perjantaina telkkarista tuli kehnohko kirjailijaleffa Ted ja Sylvia - dramatisointi Sylvia Plathin ja Ted Hughesin avioliitosta. Sylviaa näytellyt Gwyneth Paltrow osasi muuntautua ulkonaisesti Sylvian näköiseksi, mutta ei hänellä ollut mitään tajua Sylvian sisäisestä elämästä. Tai sitten ohjaaja Christine Jeffs ei ollut käsittänyt Plathin laatua. Kirjailijaleffoista puheen ollen, paras minkä minä olen nähnyt on Davig Cronenbergin Alaston lounas, jota en kyllästy katsomaan. Tedista ja Sylviasta lisää Kun kirjoitan -blogissa.
Amerikkalainen feministiliike pitää Plathia uhrina ja Hugesia hirviönä, mutta ei se nyt ihan niin ollut. Eikä se ollut ihan niinkään, että Hughes olisi ollut Plathin luovuuden kotiapulainen, kuten Olavi Jama kirjoittaa arvostellessaan Hughesin Syntymäpäiväkirjaa: " Lähiomaiset saavat aina niskaansa nerouden ja luovuuden pimeät, hedelmättömät puolet - lukijat saavat pelkän hunajan. Luovuuden laskiämpärinä, hoiturina ja assistenttina toimii yleensä nainen, vaimo tai rakastajatar. Nyt kotiapulaisen osassa häärii mies, lahjakas ja älykäs mies, joka on suuri runoilija hänkin. (Turun sanomat 20.6.1999 ). Hughes oli pikemminkin Plathin luovuuden kätilö, sillä kunnianhimoinen Plath poti ankaraa kirjoitusblokkia, josta Hughes yritti vapauttaa hänet, ja onnistuikin lopulta tehtävässään, kun meni rakastumaan toiseen naiseen.

Plath oli perfektionisti. Hän halusi olla täydellinen runoilija, rakastajatar, vaimo. äiti. Sellaiseen täydellisyyspyrkimyksen taakan alle sortuu. Hän ihaili suunnattomasti Hughesia, mutta ihailusta on lyhyt matka kateuteen, ne ovat toistensa kääntöpuolet kuin kruuna ja klaava. Hughes loi uraa, sai kunniaa, mainetta ja kirjallisuuspalkintoja, sillä aikaa kun Plath
synnytti Hughesille lapsia ja katkeroitui kotirouvana Devonissa. Se oli hänelle kestämätön tilanne Kun Hughes rakastui Assia Wevilliin, Plath muutti Lontooseen W.B. Yeatsin taloon ja hänestä kehittyi muutamassa kuukaudessa ennen itsemurhaa suuri runoilija. Henkinen paine purkautui runoihin, joiden voimanlähteenä oli viha ja katkeruus.

Hänen runojensa maailma on naisten arkkityyppistä kokemusmaailmaa, joten ei ihme että hänestä on tullut monen naisen idoli ja naisliikkeen ikoni. Hän osasi antaa muodon tunteille, jotka uran ja perheen välisessä ristiriidassa elävät nuoret naiset tunnistivat omikseen.

Olen kirjoittanut aikaisemmin tässä blogissa ( ellen väärin muista) että Plathin runo Daddy oli oli kuin nyrkinisku palleaan, kun luin sen ensimmäisen kerran kolmekymppisenä. Sen jälkeen luin häneltä ja hänestä kaiken minkä löysin yliopiston kirjastosta. Viimeksi pistelin hänen päiväkirjansa uusinta ja täydellisintä laitosta kädessäni joulun jälkeen luxemburgilaisessa kirjakaupassa, mutta en ostanut sitä kun se painoi ja maksoi liian paljon ja Plath-innostukseni oli hieman laantunut sitten nuoruus- ja varhaiskeski-iän vuosien.

Lopuki Daddy Plathin itsensä lausumana. Suomeksi sen voi lukea Marja-Leena Mikkolan suomentamasta Sanantuojat-kokoelmasta.

keskiviikkona, tammikuuta 16, 2008

Suomalaista huumoria

Tänään ilmestyi Literaturnaja gazetassa ( Venäjän Parnassossa) juttu Tuhansien järvien maan pilkkakirveet. Se esittelee äskettäin Moskovassa ilmestyneen Suomalaisen huumorin antologian, jonka on kääntänyt Taisia Djafarova.




Tässä Taisian pikakäännös ( ja minun stilisointini) Aleksander Hortin jutusta: " Kun ihmiset ironisoivat itseään, se kertoo heidän hyvästä huumorintajustaan. Bulgarialaisen Gabrovon ja skottilaisen Aberdinin asukkaat keksivät itse, että he ovat saitureita. Mutta todellisuudessa ei ole näin. Suomalaiset menevät vielä pitemmälle: huhut leviävät että heillä tekee tiukkaa huumorin kanssa. Älkää koskaan kertoko suomalaiselle vitsiä perjantaina, koska se tulee perille vasta sunnuntaina ja hän nauraa kirkossa saarnan aikana." ( Minun sivuhuomautukseni: Hort viittaa tässä Robert Vinosen Literaturnaja Rossiassa 11.1. 08 ilmestyneeseen antologian arviointiin.)

"Ensimmäisenä tämän sitkeän harhan tyrmäsi Martti Larnin satiirinen romaani Neljäs nikama, joka ilmestyi 1957 ja käännettiin pian venäjäksi. Monet muistavat tämän kirjan. Se oli erittäin suosittu kirja Neuvostoliitossa."

"Nyt on tehty toinen mahtava tyrmäysisku - on ilmestynyt Suomalaisen huumorin antologia (Krugb, Moskova 2007), jonka on kääntänyt Taisia Djafarova. Taisia on valmistunut Kirjallisuusinstituutista. Vuonna 1984 hän meni naimisiin ja muutti Suomeen. Hän on kääntänyt 11 kirjaa. Uudessa on antologia, on 17 tekijää, toinen toistaan parempia. Valitettavasti joistakin teoksista on vain katkelmia, jotka loppuvat, kuten aina, mielenkiintoisimmissa kohdissa. Kääntäjä ikään kuin houkuttelee lukijoita lukemaan kokonaiseen teokseen joskus."

"Olisi hyvä esitellä joitain tämän proosa-antologian tekijöistä. Mutta jonkun valitseminen olisi epäoikeudenmukaista muita kohtaan, ja kaikkien esittely on mahdotonta. Siksi valitsen toisen tien ja valitsen Taisian uuden käännöksen. Se on runoilija Jorma Eton ironinen runo Suomalainen:
Suomalainen on sellainen, joka vastaa kun ei kysytä,
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen, joka eksyy tieltä, huutaa rannalla
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.
Tuolta tulee suomalainen ja ähkyy, on tässä ja ähkyy,
tuonne menee ja ähkyy, on kuin löylyssä ja ähkyy
kun toinen heittää kiukaalle vettä.
Sellaisella suomalaisella on aina kaveri,
koskaan se ei ole yksin, ja se kaveri on suomalainen.
Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään,
ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.



Koska Hurt e mainitse antologian kirjailijoita niin laitan heidät tähän siinä järjestyksessä kuin heidän kirjoituksensa antologiassa esiintyvä: Maiju Lassila, Agapetus, Kerstin Bergroth, Serp, Maria Jotuni, Olli, Mika Waltari, Eila Pennanen, Veijo Meri, Martti Larni, Erno Paasilinna, Origo, Anna-Leena Härkönen, Hannu Kankaanpää, Kalevi Seilonen, Kari Hotakainen, Anita Konkka.

Minua ilahduttaa, että Kalevi Seilosen Metsäroisto
on mukana antologian laajimmalla katkelmalla. Se on turhan unohdettu teos. Nyt en saa tähän mukaan antologian kantta, koska Blogger ei suostu välittämään sitä. Täytyy kokeilla myöhemmin olisiko se yhteystyöhaluisempi.

Tässä se kansikuva nyt on, näkyy tosin aika heikosti, että siinä on suomalaisen taiteilijan Hannes Autereen teos Suutarinverstaassa.

PS. Näyttää Blogilistallakin olevan tänä iltana ongelmia. Siellä on yli 5000 blogia päivitysjonossa. Onko tänään jokin erityisilta, kun puolet listalaisista päivittää blogia?



maanantaina, marraskuuta 05, 2007

Tiedotus ja suosituksia

En nyt ehdi päivittää blogia, kun on isonpuoleinen kirjoitustyö menneillään. Se vie voimat. Päivällä ei ole aikaa enkä illalla jaksa kirjoittaa. Käykää sen sijaan tutkimassa Maailmankirjoja. Siellä kirjoitetaan kirjallisuudesta kiinnostavasti. Lisäksi voi käydä vilkaisemassa päivän kirjallisuussitaatin (englannin kielellä) minun blogini oikeasta sivupalkista.

Sadovaja 10:n porraskäytävän seinä Moskovassa

Kuva on peräisin Master and Margarita -sivustolta. Suosittelen sivustoa kaikille joita kiinnostaa Bulgakovin romaani Saatana saapuu Moskovaan ja sen henkilöhahmot. Sieltä löytyy sekä asiaa että triviaa. Romaania esitetään draamasarjaksi sovitettuna Teema-kanavalta lauantai-iltaisin ja uusintana sunnuntaina päivällä. Harmittaa, että minulla ei ole tallentavaa digisovitinta, sillä sarja on niin hyvin tehty, että sitä tekisi mieli katsoa uudelleen. Toissa lauantain jaksossa Mestari kohtasi Margaritan ja rakkaus iski häneen "kuin suomalainen puukko." Niin minä kuulin, mutta ei suomenkielisessä tekstityksessä mainittu, että puukko on suomalainen. Että jättivätkin pois niin tärkeän yksityiskohdan!

Kuusi vuotta sitten kun olin matkalla Siperiaan ( jolloin oli päivä aikaa ennen kuin juna Siperiaan lähti), kävin Sadovaja kympissä. Porraskäytävässä oli paljon kissan kuvia ja graffiteja sekä salaperäisiä merkkejä, jotka liittyivät Mestari ja Margarita -romaaniin. Kiipesin ylimpään kerrokseen, jossa oli asunut Woland kissansa Behemotin ja avustajaporukkansa kanssa. Sen oven takaa kuului kumeaa koiran haukuntaa. Kuvittelin, että se koira oli iso ja musta kuin Baskervillen koira.

Talossa oli Bulgakov -museo, auki klo 13-16. Mutta ei se ollut auki. Kysyin kahdelta nuorelta naiselta , jotka tulivat porraskäytävään, milloin se on auki. He kohauttelivat harteitaan tympääntyneen näköisinä pääkaupunkilaiseen tapaan veltosti, eivät joko tienneet tai asia ei heitä kiinnostanut. Ehkä he olivat kyllästyneet uteliaisiin turisteihin, Bulgakovin palvojiin ja satanisteihin joita ramppasi porraskäytävässä.

Ja vielä yksi suositus. se on tämä:

Tämä kirja ilahdutti minua viikonloppumatkalla Saloon. Luulin jo, että vihaisia nuoria miehiä ei Suomessa enää olekaan, että ne ovat kuolleet sukupuuttoon, mutta onneksi Kirjailijaliiton uutuuskirjojen hyllystä löytyi Antti Nylénin kirja. Paras essee ( minun mielestäni) oli Miehen kritiikki , jossa Nylén tarkastelee miehen vähemmän ihailtavia ominaisuuksia mm. Lukas Moodyssonin elokuvien kautta.

Sitaatti Moodyssonin elokuvasta Reikä sydämessä: "Mitä yhteistä on kaikkein sairaampia asioita tekevillä ihmisillä? Ja niillä jotka kiduttavat, raiskaavat ja sotivat? Kaikki aivan kaikki ovat miehiä."









sunnuntaina, syyskuuta 02, 2007

Matkalla

Kilometrikaupalla kapeata metsätietä, asumatonta taivalta Luxemburgista Hahnin lentokentälle ja edessä heilahteli mehurekan peräpää. Lopulta tultiin valtatielle ja bussi pääsi mehurekasta eroon. Kun klikkaat kuvan isommaksi, niin näet sadepisarat etuikkunassa ja bussinkuljettajan kasvot mehurekan perään heijastuvassa soikiossa.

Luxemburgissa paistoi aurinko kun lähdin sieltä, Saksassa satoi ja Suomessa oli kauhea syksyinen koleus., joka hytisytti luihin ja ytimiin asti. Mutta muuten paluumatka sujui paremmin kuin menomatka. Olin lähtenyt Helsingistä kesähelteellä, päivänä jolloin mikään ei toiminut. Ukkosmyrsky sekoitti liikenteen, metro ei kulkenut eikä taksikeskus vastannut, koska se oli oli pudonnut verkosta. Hyvällä onnella sain taksin lennosta ja ehdin Tampereelle menevään junaan. Luonnonesteistä huolimatta ehdin kuin ehdinkin Ryanairin lennolle, joka lähti 20 minuuttia myöhässä , vaikkei Tampereella ollut ukkosmyrskyä.

Ostin paluumatkalle matkalukemiseksi ranskalaisen kirjallisuuslehti Le magazine littérairen. Valitsin sen koska se oli ohut ja maksoi vain 5,80 euroa. Toinen vaihtoehto olisi ollut JM Coetzeen Diary of the Bad Year, jonka hän kirjoitti Hitaan miehen jälkeen, mutta se oli paksu ja painava ja maksoi 28 euroa, (Amazonista tilaamalla sen saa vähän päälle 10 eurolla) joten hylkäsin sen.

Lehdessä oli sivun mittainen juttu Arto Paasilinnsta ja hänen romaanistaan Rovasti Huuskosen petomainen miespalvelija. j Se on yksi lehden kuukauden kirjoista. Paasilinna on Ranskassa Le Arto. Le etunimen edessä merkitsee ilmestystä, ikonia, jotain suurempaa kuin ihmistä itseään. Kriitikko Jean-Claiude Perrier selittää, että Arto, Arthur ranskaksi, merkitsee karhua, ja että Arto kuten hänen toteemieläimensä on "yksinäinen ja vähän villi. " Suomessa häntä pidetään humoristina., mutta muualla maailmassa häntä ihailllaan eräänlaisena filosofi-luonnonsuojelijana , Diogeneksena joka on sekä huvittava että pisteliäs. "

Paasilinna vetoaa ranskalaisiin lukijoihin, heidän kirjailijansa kun ovat niin perin älyllisiä, esteettisiä ja vailla emotionaalista vilpittömyyttä, hänen alkuvoimasuutensa tuntuu ranskalaisista lukijoista hyvin eksoottiselta. Hän on "lappalainen peikko", kuten Perrier sanoo. Suomalainen kulttuurieliitti ei ole oikein ymmärtänyt, miksi kevyen luokan viihdekirjailijana pidetty Paasilinna on niin suosittu Ranskassa. Sama kohtalo oli aikoinaan Mika Waltarilla, häntäkin pidettiin viihdekirjailiajan eikä suvaittu hänen menestystään maailmalla. Suomalainen kirjallisuuseliitti on nirsoa porukkaa.

Lehdessä oli juttu Triestestä, "kirjallisuuden rajakaupungista." Siellä on James Joyce-museo. (Joyce oli triesteläisen Berlitz-koulun opettajana viime vuosisadan alussa) ja Italo Svevo-museo. Svevo kirjoitti onnettoman tupakoitsija Zenon tunnustukset. Ja lähellä Triesteä on Duinon linna, jossa Rilke kirjoitti Duinon elegiat.

Trieste on kaupunki jossa en ole käynyt, mutta joka on kiinnostanut minua siitä pitäen kun luin 60-luvun alkupuolella Enzo Bettistan romaanin Trieste 1913. Hän kirjoittaa, että "se joka ei ole syntynyt monimerkityksisillä, käsittämättömillä, absurdeilla rajaseuduilla, ei koskaan voi ymmärtää, ymmärtää oikein sitä sairaalloista, kiihtynyttä mielenlaatua, sitä eräänlaista kuuroa hulluutta, joka valtaa myös sivistyneet, älykkäät ja näennäisen tasapainoiset näillä meidän vaikeilla seuduillamme." Bettistan kuvaus Triestestä sopsi yhtä hyvin Pietariin, rajaseutua sekin. Triestestä enemmän blogeissa Jäljen ääni ja Kari Klemelän Suomentajan huomioissa.

Bettizan mukaan Triestessä "niin sanotut kahtiajakautuneet persoonallisuudet ovat jokapäiväisiä tapauksia. Täällä sattuu useinkin, että arvokas, hyvin käyttäytyvä, tyylikäs herrasmies, joka ei vuosiin ole puhunut muuta kuin italiaa, heittäytyy jonain iltana hurjaksi, juo päänsä täyteen ja alkaa ystäviensä suunnattomaksi hämmästykseksi kirota slaaviksi kuin jätkä; ja päinvastoin: ei ole mitenkään epätavallista, että tavallinen slaavi, jota vuosikausia on pidetty yksinkertaisena jääräpäänä, rakastuu ja alkaa puhua rakastetulleen niin kaunista italiaa, ettei kukaan ole olisi voinut uskoa moista soljuvan hänen huuliltaan." ( suom. Pirkko Peltonen)

Mikseiköhän Luxemburgista ole tullut kirjallisuuskaupunkia, vaikka se on kolmikielinen kaupunki? Siellä puhutaan saksaa, ranskaa ja letzeburgia, joka kuullostaa vähän samanlaiselta kuin hollanti (flaaminkieli). Luxemburgilaisten täytyy olla vähintäänkin kolmijakoisia persoonallisuuksia.

Kaupungin kaduilla, kahviloissa ja busseissa kuulee kaikkia Euroopan kieliä, eikä suomi ole mitenkään harvinainen kieli. Eräänä päivänä bussissa vieressäni istui nuori nainen joka luki Suomen Kuvalehteä, juttua erakkosioista. Kenties tulevaisuudessa Luxemburgissa syntyy suuri eurooppalainen EU-romaani, se kun on EU:n ytimessä, kolmen maan: Ranskan, Saksan ja Belgian kainalossa.

Kentauripatsas ja graffiti Teatteriaukiolla Luxemburgin keskustassa. Lisää kuvia Luxemburgista täällä ja luxemburgilaisista graffiteista täällä.

torstaina, kesäkuuta 21, 2007

Kooste kirjailijakokouksesta

Kokous alkaa. Kuvassa vasemmalta Madeleine Thien Kanadasta, Zoran Ancevski Makedoniasta sekä kokouksen puheenjohtajat Virpi Hämeen-Anttila ja Jarmo Papinniemi (klikkaa kuvat isommiksi). Kokouksen teema oli Kauneus ja kauheus ja motto John Keatsin runon säe: "Kauneus on totuutta, totuus kauneutta."

Madeleine Thien:
Dante kirjoitti Infernossaan “Minun kauttani pääsee surujen kaupunkiin. Minun kauttani voi liittyä kadonneiden ihmisten joukkoon.” Me kirjoitamme tietämättä onko kirjoittamallamme mitään arvoa. Kirjoitamme tietämättä olemmeko asettamiemme haasteiden arvoisia. Kun kirjoitamme väkivallasta, sodasta tai konflikteista, otamme riskin uskoessamme että kielemme on riittävä niille tarinoille, joita haluamme kertoa.

Zoran Ancevski:
Itse uskon vahvasti siihen, että kannattaa välttää päänsärkyä eikä edes yrittää ratkaista Keatsin yhtälöä täydellisestä mutta kauheasta kauneudesta. Minusta olisi parempi pitää mielessään John Cagen nokkelan selkeä kysymys jossa kysytään mistä kauneus alkaa ja mihin se loppuu ja vastataan että taiteilija aloittaa siitä mihin kauneus loppuu: “Where does beauty begin where does it end?” Where it ends is where the artist begins” (Silence, 1961).

Zoran Ancevskista enemmän Dionysoksen keväässä

Christine De Luca:
Runous valaisee: se näyttää meille kauneuden, jota emme olleet osanneet ajatella tai odottaa, välillä ihan pienimissäkin asioissa; se vihjaa totuudesta; se antaa meidän kokea ja tuntea.

David Albahari:
Kului monta päivää, ennen kuin tajusin, etten ajatellut kauneutta ja kauheutta, vaan Disney-elokuvaa Kaunotar ja hirviö. Vielä silloinkin, kun olin jo havainnut ajatusvirheeni, mieleeni nousi tiettyjä elokuvan kohtauksia, jotka muistuttivat siitä, kuinka helposti kohotamme – tai pikemminkin pudotamme - rumuuden kauheuden tasolle.

Albaharin romaani Syötti - hän itse kutsuu sitä proosarunoksi - on äsken ilmestynyt suomeksi Kari Klemelän kääntämänä. En ole vielä lukenut sitä. Albahari kirjoitti minulle omistuskirjoituksen: "This story about the sadness of departure."


Ilpo Tiihonen:
Louvren intendentin teknisellä osastolla kokoontuu joukko eri alojen asiantuntijoita tutustumaan suunnitelmiin asentaa yleisön kuljetushihna kulkemaan teosten lomitse kaikissa saleissa. CE-merkintä tälle tekniikalle on jo hankittu, nyt keskustellaan niin fysiologiselta kuin esteettiseltä kannalta katsoen siitä kuinka nopeasti hihna voisi kulkea. Kysytään suoraan kuinka lyhyessä ajassa ihminen voi omaksua kauneutta?

(Huomautus erehdysten välttämiseksi: Tämä oli ote fiktiivisestä tarinasta, jonka Tiihonen esitti kokousyleisölle)

Kauko Röyhkä:
Nähtyäni Umpikujan aloin tuntea vetoa kummallisiin elokuviin, kirjoihin ja musiikkiin - sellaiseen taiteeseen, josta tuli vieraantunut olo. Elokuvat ja romaanit, joissa oli sympaattiset ja oikeamieliset päähenkilöt eivät kiinnostaneet minua muuten kuin korkeintaan viihteenä.

Tuomas Kyrö:
On yksi paikka josta kaikki kauheus on hävitetty. Olen käynyt siellä, kutsun sitä helvetiksi. Se sijaitsee kolmekymmentä kilometriä Pariisista itään. Lapseni kutsuu sitä Euro Disneylandiksi.

Elvire Maurouard Ranskasta kuuntelee, kun miehet puhuvat

Tristan Hughes:
Mielestäni on mahdollista sanoa että Paris Hiltonin kauneus ei ehkä sopisi Keatsin Satakielen lauluihin. Kauneudesta on tullut kaupallinen tuote, tavoite, haluttu ominaisuus, se on saavutettavissa plastiikkakirurgin ja muotisuunnittelijan avulla.

Patrick Beurard-Valdoye:
On ollut olemassa päivä, jolloin kauneus on ensin ollut hirviö ennen kuin se näyttäytyi maailmalle. Sen päivän on täytynyt olla kammottava. Maanjäristyksen halkaisema.

Hanne Ørstavik:
Minulle kirjoittaminen on siis totuuden etsimistä. Ja minun mielestäni totuus, asioiden näkeminen niin kuin ne ovat, on kaunista. Mutta uskon, että me pelkäämme usein totuutta. Pelkäämme nähdä asiat niin kuin ne ovat. Miksi? Pelkäämmekö tuskaa?

Nimrod ja Andreas Eschbach suviyössä

Nimrod:
Omasta puolestani olen aina suutuksissani afrikkalaisten kokemasta kärsimyksestä ja puutteessa elämisestä. Minkä vuoksi suurvallat ja kansainvälinen yhteisö luovuttaa heidät sairauksille ja nälänhädälle? Mitä he hyötyvät näistä kokemuksista? Eivät mitään, eivät yksinkertaisesti mitään, mikä olisi luokiteltavissa kauneudeksi. Suurvallat lähettävät köyhiin maihin kansalaisjärjestönsä ja asiantuntijansa järjestäen heille kunnolla mahdollisuuden elää köyhyyden taloudesta. Sillä köyhyyden taloutta on olemassa, mutta köyhät eivät itse elä sillä! Sellaista on moderni kauheus. Runoilijat ja kirjailijatkaan eivät välty siltä. He löytävät Afrikasta ensiluokkaista materiaalia runoihinsa ja romaaneihinsa, eli inhimillisistä kokemuksista, joita he voivat käsitellä ulkoa käsin ilman vaaraa siihen sekaantumisesta.

Andreas Eschbach:
Kauneus – missä kulkee raja, jonka jälkeen kauneudesta tulee vain kivaa, tai jopa kitschiä? Kauheus – missä kulkee raja, jonka jälkeen kauheudesta tulee vain ällöttävää, tai jopa vain halpaa hupia? Miten voimme paikantaa tämän erottavan rajan?
Hasso Krull puhuu, Claes Anderson kuuntelee.

Virolainen Hasso Krull valloitti sydämeni, kun hän selvitti kitchin ja kauneuden rajaa. Hän kertoi, että hänellä on kaksi naaraskissaa, jotka saavat silloin tällöin pentuja. Pennuista pitää päästä eroon, joten hän panee nettiin kuvia niistä. Kuvat kaikessa söpöydessään ovat kitchiä, (kuvien tarkoitus on saada koti pennuille) mutta oikeat kissanpennut, jotka kiipeävät aamulla Krullin sänkyyn ja raapivat häntä, ovat kauneutta. Hasso Krullista enemmän Jouni Tossavaisen blogissa. Minäkin olisin voinut puhua kissoista. Ne ovat olentoja, joissa kauneus ja kauheus yhdistyvät.
Martin Jankowski ja Sirpa Kähkönen

Martin Jankowski:
”Kauheus”-sana tulee latinasta eikä tarkoita muuta kuin ”pelkoa”. Siinä missä kauneus on jotain tiettyä, jotain jolla on ihanteelliset mitat, on kauhu mittaamisen tuolla puolen, ilman selkeää muotoa. Raamatussa Saatana kutsuu itseään: “Legio on minun nimeni”, tarkoittaen, että hän ei ole vain yhtenä, vaan lukemattomana määränä mitä tahansa. Myöskään Alfred Hitchcockin Linnuissa, joka saa meidät varmistamaan että kaikki ikkunat ovat kiinni, emme tiedä lintujen lukumäärää. Pahan armeijat eivät ole mitattavissa. Toisin kuin 1800-luvun alussa, nykyaikaista on se, että kauhua eivät levitä vanhat rumat miehet, vaan kaunis nuori tyttö.

Sirpa Kähkönen:
J’accuse! Naiskirjailijan ja ylipäätään naistaiteilijan kohtalo on yhä sama kuin Schjerfbeckin aikaan. Koska naistaiteilijan katse usein – joskaan ei aina – kohdistuu eri asioihin kuin miestaiteilijan, naistaiteilijan työtä pidetään lähtökohtaisesti naiivina, arkisena ja epä-älyllisenä. Jollei kirjoita historian keskeisinä pidetyistä toimijoista, poliitikoista, Hitleristä, kuuluisista sotamarsalkoista, ei ole ymmärtänyt historiasta mitään eikä sen vuoksi kelpaa siitä myöskään mitään sanomaan. Ihmissuhdepuuroon hukkuneet kriitikot lukevat naiskirjailijoiden teoksia kuvauksena ihmissuhteista, koska eivät muuta ymmärrä. Dekkarien turruttamat kriitikot eivät ymmärrä muuta yhteiskunnallisuutta kuin sen, mikä sarjamurhien lomaan saadaan ahdettua.

Steven Hall:
Ympäristötaiteilija Christo on onnistunut tappamaan tähän mennessä kaksi ihmistä taideteoksillaan. Hän murskasi naisen vuonna 1991 Kaliforniassa kun yksi hänen parisataakiloisista keltaisista sateenvarjoistaan kaatui naisen päälle. Saman projektin aikana myös nainen Japanissa murskautui yhden parisataakiloisen sateenvarjon alle. Tämä oli tosin sininen sateenvarjo.

Steven Hallin alustus oli viimeinen. Alustukset voi lukea kokonaisuudessaan täältä lukuun ottamatta Ilpo Tiihosen ja Tuomas Kyrön alustuksia, jotka toivottavasti ilmestyvät aikanaan Parnassossa tai Kirjailija-lehdessä.

Lopuksi vähän hupia. Open mic-illassa Cumuluksen yökerhossa kirjailijat lausuivat runoja, lauloivat, soittivat ja tanssivat. Alla videoleike, jossa Andrei Kurkov laulaa Vysotskin tyyliin aluksi Cumuluksessa ja soittaa lopuksi Asikkalan Lehmonkärjessä, jossa pidettiin kirjailijakokouksen päättäjäisbileet. Andrei Kurkovista enemmän täällä.



Kirjailijakokouksesta muualla: Reijo Nikkilä on muistellut Mukkulan venäläisvieraita Minun Venäjäni -blogissa. Siellä on kuva nuoresta Saarikoskesta.

Yrttimaan aikakirjassa J. Pekka Mäkelä kertoo millaista Mukkulassa oli. Välillä pitkät puheet ryydyttivät.

Ville-Juhani Sutisen Susi rajoilla - blogissa pohditaan miksei Mukkula-jutuissa kirjoiteta kirjallisuudesta. Eräs kommentoija arvelee sen johtuvan siitä, että Mukkulasta uutisoivat laiskat kesätoimittaja-apulaiset, jotka haluavat takaisin Helsingin pintabaareihin illaksi.