Näytetään tekstit, joissa on tunniste Raukoilla rajoilla. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Raukoilla rajoilla. Näytä kaikki tekstit

keskiviikkona, lokakuuta 12, 2016

Kirjallisuushistoriaa, nyt!

Markku Eskelinen. Raukoilla rajoilla.  Suomenkielisen  proosakirjallisuuden  historiaa.  Siltala 2016.

 Olen lukenut Eskelisen kirjallisuushistoriaa yön pikkutunneille asti kuin jännää romaania malttamatta laskea sitä käsistäni. On muuten ainoa kirjallisuushistoria jonka olen lukenut kannesta kanteen.  Ne muut joita oli pakko lukea, kun opiskelin nykyiskansainkirjallisuutta (nyk. yleinen kirjallisuustiede) ja kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistosta, olivat  niin  tylsiä, että  koskaan  saanut niitä luetuksi.   Tenteistä selvisin kai pelkän yleissivistyksen ansiosta.
Niihin muihin verrattuna Eskelisellä on etuja, jotka tekevät hänen kirjallisuushistoriastaan vetävän. Hänellä on terävä kynä.  Hän kirjoittaa siekailemattoman subjektiivisesti kuin kaunokirjailija.  Hänen historiassaan ei esiinny ”arkiseen tylsyyteen taittuvaa objektiivisuutta,” kuten aikaisemmissa kirjallisuushistorioissa. Hänellä on selkeä näkemys siitä mitä suomalainen proosakirjallisuus on ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet siihen millaista se on. Näkemys tosin hämärtyy teoksen loppupuolella.  Nykyhetken virtauksia on vaikeata jäsentää, kun elää itse niiden virtausten keskellä.  Pitäisi astua ajan ulkopuolelle (mikä on mahdottomuus), että saisi perspektiiviä ja näkisi mikä nykyhetken kirjallisuudessa on todella merkityksellistä.
Minulle teoksen parasta antia olivat 1900-luvun ensimmäiset vuosikymmenet, ne taustavoimat (politiikka ja yhteiskunta), jotka vaikuttivat  kirjallisuuteen.   Erityisesti Joel Lehtosen symbolistiset varhaisteokset ja  Algot Untolan  (alias Irmari Rantamala,  alias J. I. Vatanen, alias Maiju Lassilan jne.)   elämä  ja tuotanto alkoivat  kiinnostaa minua, kun  luin  Eskelisen  esittelyn  heistä.   Jotain Untolan vaiheista tiesin entuudestaan, muun muassa sen että hänen teloittajiensa joukossa olisi ollut runoilija Gunnar Björling.  Tieto on  peräisin Leo Lindsteniltä, joka en pidä luetettavan  tiedonantajan, tuskin hän harrasti lähdekritiikkiä.
Eino Railo, vaikutusvaltainen kirjallisuustoimija, oli yksi Algot Untolan jälkimaineen mustaajista. Hän oli Kustannus Oy Kirjan toimitus- ja kirjallinen johtaja, joka oli hylännyt Untolan alias J.I. Vatasen käsikirjoituksen Tehtaalla, koska se oli hänen mielestään muun muassa ”tukahduttavan lohduton ja yksitoikkoinen.”  Nykykirjailijat tuskin saavat yhtä masentavia hylkykirjeitä.  Otava julkaisi sen vuonna 1915 nimellä Kuoleman rajoilla, tekijännimenä oli Irmari Rantamala.

Railo oli minulle tuttu nimi jo lapsuudenkodista.  Meillä oli hänen moniosainen kirjallisuushistoriansa, isän kirjaston alimmalla hyllyllä, josta kissa, meidän kirjallisuus- ja taidekriitikkomme, veti lattialle pari osaa ja kynsi niiden sivut lukukelvottomaksi silpuksi.   Railo oli myös isäni inhokki syistä,  joita en tiedä.

Raukoilla rajoilla -blogi


Eskelinen perusti blogin, jossa hän tarjoilee haarukkapaloja proosahistoriastaan ja  nostaa esiin  unohtuneita kirjailijoita ja  kirjoja, mm.  Maria  Vaaran Likaiset legendat.   Se oli vaikuttava kirja  1970- luvulla, jolloin luin sen. Siihen aikaan ilmestyi paljon ”hulluuskirjoja.” Antipsykiatria oli muodissa. R.D. Laingia ja muitakin antipsykiatreja  käännettiin  suomeksi.  Ne  kaikki olivat miehiä.  Naiset kirjoittivat romaaneja.  Muistan tuolta vuosikymmeneltä Sylvia Plathin Lasikellon alla, Mary Barnesin Matkan hulluuteen ja  Hannah  Greenin En luvannut sinulle ruusutarhaa.

Yksi  Eskelisen nostoista  on Urho Torikan nimellä  kirjoitettu  Me sankarit. Se oli  isäni Juhani Konkan vuonna 1929 ilmestynyt esikoisteos. Viime vuonna se ilmestyi Pietarissa venäjäksi.  Kun kysyin kirjan kääntäjältä, valkovenäläiseltä Jakub Lapatkalta, miksi hän halusi kääntää juuri sen romaanin, hän kertoi että  oli nuorena miehenä ollut  Vietnamin sodassa ja että  ne nuoren miehen tunnot olivat  samoja, joita hän oli kokenut sodassa.



Me sankarit nostatti  pienen kirjasodan.  Suomen  Suojelusliiton johtaja  Arne lähetti  porvarillisten lehtien  päätoimittajille kirjeen, jossa hän suositteli  kirjan sivuuttamista vaikenemisella. Boikotista huolimatta kirja myi kahden painoksen verran. Työväen lehdistössä se otettiin  myötämielisesti vastaan.  Konkka   lähestyi   sosiaalidemokraatteja, hän avusti   Sosialidemokraattia, Kansanlehteä sekä Kuluttajain lehteä, ja oli perustamassa Proletaarikirjailijan liittoa (tiedot Matti Linnan pro gradu -tutkielmasta  Kirjailija ja kansallinen sosialisti).

Eskelinen siteeraa Kari Immosta, jonka mukaan  Konkka  oli AKS:n jäsen. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa.  Kun pakolaisavustukset romahtivat hänen opiskeluaikanaan, hän anoi avustusta AKS:lta ja sai kertaluonteisen  raha-avustuksen ( kts. Linna s. 51). Se ei tehnyt hänestä AKS:n jäsentä.  Hän oli ”ruutulainen” valtiososialisti.  Hän perusti  Yrjö Ruudun  kanssa  Suomen Kansallissosialistisen Liiton – onneton nimivalinta, joka jätti  pitkän varjon heidän ylleen.   Liitolla ei ollut mitään tekemistä saksalaisen  natsismin   tai suomalaisten äärioikeistolaisten liikkeiden kanssa. Osa jäsenistä kylläkin kannatti natsiaatetta, mutta  Ruutu  erotti heidät  liitosta.   Konkka toimi vajaat kolme vuotta  liitossa ja kirjoitti myöhemmin tuosta ajasta satiirisen romaanin Riisutut naamiot. Tämä täydennyksenä Eskelisen blogikirjoitukseen.

Bonsaimodernismi


 Eskelinen on  keksinyt   hauskan ja omintakeisen  kirjallisuustermin. Bonsai on  typistetty pikkupuu, joka kasvaa ruukussa  Mitä  bonsaimodernismi on?  Eskelisen mukaan se on behavioristista kerrontaa suosivaa modernismia.      Se kehittyi kukoistukseensa 1950-luvulla.  Suomessa sen  pääkasvattajana toimi Tuomas Anhava.

Eskelinen luettelee blogikirjoituksessa Näkökulmia bonsaimodernismiin kymmenen modernismiklassikkoa, jotka ilmestyivät 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, mutta saapuivat Suomeen vasta 1960-luvulla.  Se saattoi vaikuttaa täysmittaisen modernismin hitaaseen kasvuun Suomessa.

Minun huomiotani  luettelossa kiinnitti se, että  Kafkan Oikeusjuttua ei  ole luettelossa. Se ilmestyi suomeksi jo 1946. Ja André Giden  Vääränrahantekijät   tuli  Suomeen  vuonna  1950 eikä  1967, kuten  luettelossa mainitaan.  Minä luin Vääränrahantekijät 17-vuotiaana koulutyttönä viisikymmentäluvulla ja se teki minuun niin suuren vaikutuksen, että kirjallisuuden realismi alkoi tuntua auttamattoman vanhanaikaiselta,  ja  päätin lähteä Sorbonneen opiskelemaan ranskalaista kirjallisuutta.  Siitä hankkeesta ei kylläkään tullut mitään kohtalonkäänteiden vuoksi.   

Jos Eskelisen blogissa olisi kommenttimahdollisuus, olisin oikaissut vuosilukuvirheen, ja samalla pari muuta pikkuvirhettä.  Mutta sen mahdollisuuden hän on  sulkenut blogin lukijoilta. Hän perustelee päätöstään seuraavasti: ”Raukoilla rajoilla on luonteeltaan monoblogi: keskustelumahdollisuutta en tällä areenalla tarjoa, sillä jos niin tekisin, en ehtisi toisaalla kirjoittaa kaikkea sitä mikä on jo tekeillä.”    Ymmärrän hänen valintansa.  Jos  bonsaimodernismin, Tuomas Anhavan ja  Antti  Hyryn  tuon ”melankoliaa potevan lestadiolaisen marsun” ( Seppo Heikinheimolaista piruilua?) ihailijat ja ystävät pääsisivät  esittämään mielipiteensä, niin  Eskelisen työrauha olisi mennyttä.