Näytetään tekstit, joissa on tunniste Marjatta Ripsaluoma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Marjatta Ripsaluoma. Näytä kaikki tekstit

keskiviikkona, marraskuuta 17, 2010

Kirjoja

Ninni  makailee lukemattomien kirjojen ja lehtien päällä.  Pinoissa odottaa  Jukka Vienon Stockan kulma, Risto Ahdin Neron  omaelämäkerta,  Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian,William S. Burroughsin Lännen maat, André Bretonin Hullu rakkaus, Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirja, nobelisti  Mario Vargas Llosan Paratiisin on nurkan takana  ja  monta muuta kirjaa, mutta ei yhtään Finlandia ehdokasta. Joel Haahtelan Katoamispisteen luin jo keväällä. Siitä olen kirjoittanut täällä.  Ehdokkaista kiinnostaa   Erik Wahlströmin Kärpäsen kesyttäjä, koska se  kertoo  Runebergistä ( Minä olen syntynyt Runebergin päivänä). Kun kirjoittaa omaa kirjaa on vaikeata, miltei mahdotanta   päästä  sisään muiden kirjailijoiden  luomiin  kuvittellisiin maailmoihin.  Luen  mieluummin runoja.  


 Rupesin lukemaan  Llosan romaania,  koska se kertoo Paul  Gauguinista,  mutta    en päässyt    alkua pitemmälle. Liian paksu,  liian paljon sanoja ja  museaalisia yksityiskohtia. Viisitoistavuotiaana olisin  heittäytynyt   kirjailijan luomaan  fiktiiviseen maailmaan ja  nauttinut  lukemastani.  Siihen aikaan   rakastin  taiteilijoiden elämästä  kirjoitettuja romaaneja  Suosikkejani olivat   Vincent van Goghista  kirjoitettu   Hän rakasti elämää  ja  George Sandista kirjoitettu  Sydän ei erehdy.   




Yhden  syksyn  kirjan olen  sentään  lukenut  loppuun asti. Se on  Marjatta  Ripsaluoman Torbeedo.   Tiivis kirja, sivuja vain 111.   Siunattuja olkoot ohuet kirjat!  Ei  turhia sanoja ja  yksityiskohtia ja mikä parasta ei turhaa juonta.     Kirja   kertoo maailmasta  pienen tytön silmien kautta   Tytön havainnot  ovat   tarkkoja  ja konkreettisia.   Tytön  maailmaan kuuluvat äiti, isä, vauva,   paras ystävä, joka on  possu, kissa nimeltä   Traktori,  hevoset ja vankilan sedät  ja naapurin perhe.    Torpeedo on isän  polkupyörä ( kannen kuvassa) kaksivaihteinen saksalainen kilpapyörä. Siitä on tehty  elokuvakin joskus 30-luvulla.   Sen tangolla isä  kuljettaa  tyttöä puolukkametsään, kun äiti   rähjää kotona. 

 Tyttö asuu   perheensä   kanssa vankilan piirissä. Elämä on niukkaa sotien jälkeisessä Suomessa,  syödään  luusoppaa, jossa  on vain vähän sattumia.   Tytön isä  on  pienipalkkainen   vankilan  opettaja,  äiti hoitaa kotia ja lapsia eikä ole tyytyväinen  elämäänsä.    Ei siitä    tullut sellaista  kuin hän oli haaveillut.  Aika   tavallinen  1940-50  lukujen  vaihteen   kotiäiti, joka    purkaa turhautumistaan  tyttäreensä,  tiuskii,  läimäyttelee,  antaa tukkapöllyjä ja  piiskaa.   Entiseen aikaan sitä sanottiin kasvatukseksi.   Tyttö miettii, että miksi äiti ei aina lyönyt, ehkä se ei muistanut. 


Tytöllä on maailmassa paljon mieittivää. Mikä on sielu? Mikä on aika? Miksi vankilan   setiä  sanotaan  vangeiksi ? Miksi  aikuiset ovat   omituisia,  sanovat yhtä  ja tarkoittavat toista?  Aikuisista ei koskaan tiedä, eikä varsinkaan äidistä.   Eläimet  eivät ole yhtä  arvaamattomia. Hän  tiesi milloin hevonen hirnahtaa hyväntuulisesti ja milloin se on peloissaan ja milloin se taas haluaa ulos. Hän oli ollut varma, että  hevoset ymmärsivät häntä  täydellisesti. " Kun puhuin hevosille,  käsittivät joka sanan, mutta eivät  osanneet vain itse puhua, koska niillä ei ollut samanlaista kurkkua kuin ihmisillä. "Mutta tyttö kasvoi eikä enää tiennyt eikä "voinut kuvitella hevosen  sanovan kokonaista lausetta esimeriksi sitä, miten kaunis ilma on ja miten hyvin ruis  kasvaa. Olin ehkä erehtynyt kokonaan kun olin  kuvitellut että eläimet ovat  kavereitani," tyttö pohtii

  Tyttö  ei osaa vielä lukea, mutta sanat kiinnostavat häntä. Kun hän  kuulee sanan  "mustalainen" hän  päättää muistaa sen ja  ottaa selvää  mitä se tarkoittaa.    Onneksi hänellä on isä joka  vastaa,   kun    siltä kysyy,  milloin se ei istu  pumpulit korvissa lukemassa yliopiston tenttikirjoja.  Isää ei tarvitse pelätä niin kuin äitiä, isä ei lyö  eikä käske pihalle pois  jaloista.    Isä on  ylpeä hänestä, kun hän osaa pelata potkupalloa.  Hän on pieni poikatyttö tai tyttöpoika,  kuten hän itse määrittelee itsensä.   Mitäpä  ei isään rakastunut  pikkutyttö tekisi  isänsä mieliksi.    "Sain olla onnellinen. Tiesin että semmoinen isän tyttö on onnentyttö."  


Suosittelen kirjaa kaikille jotka ovat joskus olleet pieniä  tyttöjä.   Kirjan maailma on yleispätevä,   on helppo samaistua, vaikka ei olisi  itse elänytkään  maalla  sotien jälkeen.  Jään  odottamaan  jatkoa  kirjalle. Epilogi viittaa  aikaan, jolloin  tyttö   matkustaa Amerikkaan.