Näytetään tekstit, joissa on tunniste Karl Ove Knausgård. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Karl Ove Knausgård. Näytä kaikki tekstit

sunnuntaina, joulukuuta 16, 2012

Knausgårdin taistelut

Knausgårdin    Taisteluni, Toinen kirja ( suom. Katriina  Huttunen. Like  2012) oli vähällä  jäädä  lukematta,  siksi että  alku, noin  70 sivua lapsiperheen  elämän kuvausta,  pitkästytti minua.   Ajattelin, että  jos tämän kirjoittaja  olisi nainen,  kustannustoimittaja  olisi sanonut:  puolet pois, alun  pitää olla iskevämpi,   ei kaikkea  eikä varsinkaan    kakkavaippojen  vaihtoa  tarvitse  kuvata  niin  yksityiskohtaisesti.

 Taisteluni  jäi  makaamaan yöpöydän  lukemattomien kirjojen pinoon,  kunnes  koitti itsenäisyyspäivä ja  telkkarista  tuli  niin   ikävystyttävää  ohjelmaa,   linnan juhlaa ja  Tuntematonta sotilasta, että  tartuin  mieluummin kirjaan.    Knausgårdin   teksti  imaisi  minut mukaansa siinä vaiheessa ,  kun Karl  Ove  muuttaa   Tukholmaan  ja   majailee  aluksi  ystävänsä   Geirin luona.  Heidän kirjallisuuskeskustelunsa   ovat kiinnostavia.   Lainakirjan sivuille  alkoi ilmestyä keltaisia  ja vihreitä muistilappuja sitä mukaa kun lukeminen edistyi  (kun ei voi  tehdä lyijykynämerkintöjä  eikä  taitella sivuja koirankorville, niitä korvia tulisi tullut  koko joukko). 

  Karl Oven  kirjoittaminen on jumissa, hän   on kirjoittanut  kuusi vuotta  eikä hänellä  ole muuta kuin  " satakolmekymmentä sivua pitkä  idioottimainen essee enkeleistä ",   hän   tunnustaa.   Geir on sitä mieltä, että  essee ei ole hänen lajinsa, hän  kannustaa ystäväänsä seuraavasti:   "Osaat   kirjoittaa kaksikymmentä sivua  vessassa käynnistä ja saada  ihmiset lukemaan sitä, kunnes heidän silmänsä kostuvat.  Kuinkahan moni siihen pystyy? Kuinka  moni kirjailija olisi tehnyt sen  jos vain olisi osannut? Miksi  ihmiset  nyhräävät modernistisia runojaan joissa on kolme sanaa sivulla? Siksi että he eivät osaa muuta. Kai sinäkin sen    tajuat kaikkien vuosien jälkeen, helvetti. Jos he osasivat muuta , he tekisivät sen. Sinä osaat mutta et arvosta sitä. Vähättelet sitä, haluat mieluummin olla etevä ja kirjoittaa esseitä. Kaikkihan  esseitä  osaavat kirjoittaa! Se on maailman helpointa hommaa."

Tukholmassa Karl Ove  tapaa  Lindan,  johon  oli   iskenyt silmänsä  kolme vuotta  aikaisemmin  Biskops-Arnön  esikoiskirjailijaseminaarissa (   tuttu paikka myös suomalaiskirjailijoille).  Kumpikin  oli  esikoiskirjailija, Lindalta  oli ilmestynyt runokokoelma ja  Karl Ovelta  romaani.  "Hän[Linda] oli laiha ja kaunis. Hän säteili tummaa, villiä, eroottista, destruktiivista hehkua. Päästin kaiken irti, " Knausgård kuvailee. 

 Suhde päättyi  katastrofiin ennen kuin oli alkanutkaan.    Karl Ove    viilteli kasvonsa, kun  Linda  torjui hänet, koska oli rakastunut toiseen.  Kun he   alkoivat  tapailla  Tukholmassa, he eivät    voineet  puhua siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut eivätkä sen takia mistään muustakaan.  Tapaamiset  vaivaannuttavat   Karl Ovea, hän  ei  keksinyt  mitään  sanottavaa ja hän  uskotteli itselleen, ettei  ole rakastunut. Mutta kun hän suutelee Lindaa ensimmäisen  kerran, hän  pyörtyy kadulla.  Pari miestä on jo hälyttämässä ambulanssia paikalle ennen kuin hän virkoaa.    Onnestakin voi  pyörtyä! Tai   sitten Karl Ove  vain unohti hengittää

  Dramaattisen ensisuudelman jälkeen   en pystynyt  laskemaan  kirjaa käsistäni,  oli  pakko saada tietää  mitä  Lindalle  ja Karl  Ovelle  seuraavaksi tapahtuu.   Siihen  meni koko yö.     Ensimmäistä kertaa  elämässään Karl Ove  on absoluutisen onnellinen,  mikään ei voi varjostaa  hänen iloaan.   Ensihuumaa  kestää  puoli vuotta.  Sitten ristiriitaiset  tunteet alkavat raastaa Karl Ovea.  Hänen   on mahdotonta keskittyä kirjoittamiseen, kun Linda on samassa huoneessa ( he asuvat yksiössä).  Hän haluaisi olla yksin ja lukea  rauhassa eikä kukaan vaatisi häneltä mitään.  Tuttu tilanne  varmaan  jokaiselle kirjoittavalle ihmiselle. Tunnen suurta sympatiaa  Karl Ovea kohtaan,  joka kirjoittaa: " Sieluni  oli vereslihalla, suhteemme niin klaustrofobinen ja  synkkä, että halusin luopua siitä mutta en voinut, olin liian heikko, ajattelin häntä, säälin häntä, ilman minua hän tuhoutuisi, olin liian heikko, rakastin häntä." 

  En  muista  aikoihin  lukeneeni mieskirjailijaa, joka  kuvaa   tunteiden   vuoristorataa  yhtä  hyvin kuin Knausgård.  Mieleen  tulee  vertauskohtana  August  Strindbergin Hullun puolustuspuhe.   Senhän minä luin uudestaan vain pari kuukautta sitten!

Karl Ove vuokraa työhuoneen kodin ulkopuolelta, kirjoittaa   tarinaa Raamatun  henkilöistä,   käy  synnytysvalmennuksessa Lindan kanssa ja   osallistuu  synnytykseen.   ( Synnytyksen kuvausta  13  sivua,  mikä ei ole paljon   yli  kuusisatasessa kirjassa).   Lapsen  syntymän  jälkeen   Karl Oven on pakko    saada romaani   syysmarkkinoille, koska  perhe tarvitsee  rahaa.   Deadlineen  on  kuusi viikkoa aikaa, mutta " romaanissa oli vain sandaaleja  ja kameleita, siitä ei tullut mitään."   Hänen oli  aloitettava  koko homma alusta.  Hän  muutti työhuoneelle ja  kirjoitti  maanisessa   tilassa yötä päivää,  kaksikymmentä sivua päivässä ja  riiteli Lindan kanssa, joka soitti hänelle monta kertaa päivässä, haukkui hänet  epäempaattiseksi  hirviöksi, joka ei välitä perheestään ja  uhkasi jättää hänet. Karl Ove  piti puhelinta kaukana korvastaan ja jatkoi kirjoittamista.    Semmoista  kirjailijan elämä on  parhaimmillaan -   ei mikään muu  ole  yhtä  tärkeätä kuin kirjoittaminen. 

  Edellisen  romaanin  ilmestymisestä on  kulunut  jo  kuusi vuotta.   Ehkä  Karl Ove olisi jäänyt  nyhräämään enkeliesseen ja    Raamatun henkilöiden pariin, elleivät   ulkoiset paineet olisi olleet  niin kovat.    Rahapula ja  deadline, siinäpä   kirjailijan parhaat  muusat.   Romaani   En tid för alt valmistuu  määräaikaan  mennessä  ja se nimetään   Pohjoismaiden  neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi. Samana  vuonna   Suomesta oli ehdokkaana  Monika  Fagerholmin  Amerikkalainen tyttö, jota  Karl  Ove veikkaa  voittajaksi.  Mutta   palkinnon sai     islantilainen Sjón
   
Ehdokkuuden  tuomaan julkisuuteen  Karl  Ove suhtautuu    kaksijakoisesti .   Kun  lehdet osoittavat  kiinnostusta häntä ja hänen tekemisiään kohtaan, osa hänestä on    innoissaan ja iloinen. Mutta  joka kerta kun hän antaa haastattelun, ja haastattelussa  lukee jotain mitä hän ei  ole  sanonut, hänen minäkuvansa  palaa poroksi  häpeästä. Kuitenkin hän hänen  jatkaa  haastattelujen antamista, koska  " imartelun kaipuu on voimakkaampaa kuin idiootilta näyttämisen pelko" [...]   "Olin huora,  se  oli ainoa kattava sana."   Hän  ei ole ainoa  kirjailija, jolle  julkisuus  aiheuttaa  samanlaista  henkistä  pahoinvointia.   Hän   selittää itselleen, että pakko siellä on olla, koska on sen kustantamolle velkaa.

Kun olin  lukenut kirjan  kertaalleen  lävitse, aloitin alusta ja  luin    lapsiperheen arjen kuvaukset, joita olin  hyljeksinyt   ensilukemalla. Minua  puhutteli kerronnan  konstailemattomuus,  tapa  jolla  Knausgård  kuvaa  Karl Oven   arjen taistelua. Se  oli  niin  tuttua ajalta, jolloin   omat lapseni  olivat pieniä.  Karl Oveen   on helppo  samaistua.   Hänellä on kolme pikkulasta, nuorin on vielä vauva,   eikä  "romaani" ( palkintoehdokasromaanin jälkeen) ole edistynyt   kahteen vuoteen  pätkääkään.  Hänen uskonsa kirjallisuuteen on hiipunut: " Aina kun luin   jotakin, minulle tuli tunne että se oli jonkun keksimää. Ehkä se johtui siitä että olimme niin täydellisesti fiktion ja kertomusten miehittämiä {...] Sepitteellä ei ole mitään arvoa,  dokumentilla ei ole mitään arvoa. Minulle mielekästä arvoa oli enää vain päiväkirjoilla ja esseillä, sillä  kirjallisuuden lajilla missä ei ollut  kyse   kertomuksesta. Se ei käsitellyt  mitään, se koostui vain äänestä , oman persoonallisuuden äänestä, elämästä, kasvoista, katseesta jonka voi kohdata."

Vaikka  kertomuksella  ei  Knausgårdin  mielestä olisikaan  mitään arvoa, niin   Karl Oven elämästä   muodostuu  yhtä kaikki  kertomus.   Parasta siinä   kertomuksessa on, että   sen välityksellä lukija  kohtaa kirjailijan,  joka  ei  piiloudu fiktion taakse kynsiään   vuoleksimaan ( à la Joyce). 

17.12.2012

Lisää Knausgårdista  Sami Liuhdon blogissa.  Suosittelen.