Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kalvas hehku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kalvas hehku. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, maaliskuuta 10, 2015

Nabokov, Kalvas hehku ja pošlost

Vladimir Nabokov syntyi Pietarissa  varakkaaseen yläluokan perheeseen    1800-luvun  viimeisen huhtikuun  22. päivä, mutta passin mukaan 23. päivä, joka on   William  Shakespearen syntymäpäivä.  Nabokovin  perhe  pakeni   lokakuun vallankumouksen jälkeen vuonna  1917   Krimille, Ukrainan  lyhytikäiseen   tasavaltaan, jonka  oikeusministeriksi tuli    Vladimirin  isä.  Kun  valkoinen  armeija  kärsi tappion  bolsevikkeja vastaan käydyssä sisällissodassa,   Nabokovit  emigroituivat   Länsi-Eurooppaan  vuonna 1919.   Heillä ei ollut  kieliongelmia Euroopassa.  He olivat  nelikielisiä, venäjän lisäksi he puhuivat  saksaa,  ranskaa ja  englantia. Vladimir  aloitti  kirjailijan uransa  kirjoittamalla venäjänkielisiä kertomuksia, joita   hän julkaisi Berliinin ja  Pariisin emigranttilehdissä Vladimir  Sirinin nimellä.  Hänen  esikoisromaaninsa Mašenka ( Maria) ilmestyi  vuonna  1926, kun hän  oli   27-vuotias. Hän julkaisi  venäjäksi  yhdeksän  romaania ja  pienoisromaania.  Vuonna  1940  hän    pakeni  Hitlerin vainoja  venäjänjuutalaisen vaimonsa Veran ja  poikansa  kanssa  Yhdysvaltoihin, jossa    hän vaihtoi kieltä  ja alkoi kirjoittaa englanniksi.  Hänen romaaniensa  päähenkilöt ovat yleensä   originelleja  yliopistomiehiä. Tunnetuin heistä  on  Humbert Humbert,  Lolitan rakastaja, sympaattisin    ikuisesti määräaikaisella  vakanssilla oleva venäjän kielen  apulaisprofessori Timofei Pnin ja vinksahtanein  Charles  Kinbote,   Kalvaan hehkun  päähenkilö.


Nabokovin  patsas  Monreuxissa

Kun opiskelin aikoinaan   kirjallisuustiedettä  Helsingin  yliopistossa,     opiskelijatoverini   ihailivat  Nabokovin   nokkeluutta ja tyylitaituruutta.   Elitistisimmät heistä  tosin irvistelivät   Lolitalle,  koska se oli suuren  yleisön suosikki, mutta  kyllä hekin Lolitansa  lukivat.   Kaikki mitä  Nabokovilta    ilmestyi luetettiin siihen aikaan  suurella  innolla  joko  suomeksi tai englanniksi kielitaidosta riippuen.  Minä yritin lukea  Pale Firea, mutta  se oli liian    koukeroista englantia, ja jäi  kesken.


Pale  Fire  ilmestyi   jo  vuonna  1962, mutta  suomeksi  vasta   53 vuotta myöhemmin, syksyllä 2014.  Kiitos kuuluu  suomentaja  Kristina Drewsille, joka  oli  tarttunut härkää  sarvista ja  kääntänyt   teoksen , jota on väitetty suomenkielelle kääntymättömäksi.  Hienoa suomenkieltä siitä  on tullut.

 Sain  Kalvaan hehkun kirjastosta  lainaksi ilman jonotusta, mikä hämmästytti minua. Kirja ja  sen  käännös oli saanut  useassa lehdessä loistavat  arvostelut, mutta   se  ei  ilmeisesti ole  kiinnostanut  nykyisiä  kirjallisuustieteen opiskelijoita. 

 Minun   lukuintoni   hyytyi   jo sivulla 35  John  Shaden    999-riviseen runoelmaan.    Miksi   Nabokov kirjoittaa   runoparodiaa,  jonka  alku on kuin  Robert Frost –pastissia?  minä ihmettelin.   Runoelmaa edelsi   esipuhe , jonka oli  kirjoittanut   tohtori   Charles Kinbote.  Hän  oli ottanut toimittaakseen ja  kommentoidakseen  runoelman.  Hänen lauseensa olivat kiehkuraisia  ja   puuteroituja   kuin rokokoon  peruukit.     Hän  tunsi ”musertavan  kaikennielevää kiintymistä”  Shaden  ”mestariteokseen.” Hän   sanoo   Shadea  ”rakkaaksi ystäväkseen”  ja  selittää  korusanaisesti että  ”on olemassa ystävyyssuhteita, jotka luovat  oman sisäisen kestonsa, oman läpikuultavan ajan muovaaman iäisyytensä,” ja että  ”tämä ystävyys  oli sitäkin   arvokkaampi, koska sen lämpö  pysyi  tarkoituksella  piilossa, varsinkin kun emme olleet kahden,   sen rosoisen  pinnan alla, joka kumpuaa niin sanoakseni sydämen  uljaudesta.”    Kerrassaan rasittava tyyppi, minä ajattelin.

  Kinboten ystävyys  Shaden kanssa on   pelkkää toiveajattelua ja  hänen puheensa sanahelinää.   Hän on  kuin   teini-ikäinen  fani, joka  uskottelee, että kaikki  kadehtivat  häntä, koska  kuuluisuus   ”arvostaa hänen seuraansa kaikkein eniten. ” Tosiasiassa kuuluisuus vähät välittää hänestä, ei kutsu  häntä   edes  syntymäpäiväjuhliinsa.

  Ei  epäilystäkään,  etteikö  Nabokovilla   olisi ollut  Yhdysvaltain kampuksilla     Lolitan  ilmestymisen jälkeen  liuta   kiusallisesti takertuvia faneja, jotka  kiikaroivat  ihailunkohteensa ikkunoita,  häiritsivät hänen kotirauhaansa ja takertuivat  häneen  kuin  takiaiset    -  tai kuin king-botet , sukupuuttoon kuolleen kärpäsen toukat, jotka pesivät aikoinaan mammuteissa (kts. Kalvaan hehkun hakemisto s.326). 

  Kenties  Nabokovin  innokkaat fanit  ovat olleet  malleina  Kinboten henkilöhahmolle? Lolita  oli tehnyt  Nabokovista  kuuluisan. Amerikkalaiset   ovat  siitä hankalia, että he palvovat kuuluisuuksia.  Lolita  oli tehnyt  hänestä myös  rikkaan, hänen  ei tarvinnut enää opettaa yliopistoissa  kirjallisuutta. Hän  muutti ( pakeni  sekä  ihailua  että paheksuntaa, minä oletan)   Sveitsiin  vuonna  1961 eikä palannut enää  Yhdysvaltoihin.


Kuka tappoi  runoilijan?

 Kalvaan  hehkun laina-aika  meni umpeen eikä minulle  selvinnyt Kinboten  henkilöhahmon  arvoitus.   Sekin  jäi epäselväksi  tappoiko  Kinbote  Shaden.   Kirjan  alussa Kinbote  sanoo, että hänen oli pakko poistua New  Wyesta ja   että   runoelman  kommentaarin kirjoittamista oli pakko lykätä kunnes  hän oli löytänyt itselleen uuden henkilöllisyyden, koska ”Shaden kuoleman syvyyspommi räjäytti sellaisen määrän salaisuuksia ja nosti pintaan niin paljon kuolleita kaloja.”    Kinbote väittää  tappajan olleen Gradus, joka Kinboten sijasta  tappoi Shaden  vahingossa.  Mutta Kinbote on niin epäluotettava kertoja, että hänen sanoihinsa on vaikea uskoa.

Nabokov   on onnistunut  rakentamaan  Kinbotesta henkilöhahmon, joka  on     aluksi ärsyttävän itsekeskeinen   ja   teeskentelevä tyyppi  , mutta  vähitellen  hänestä  kehittyy  myötätuntoa  herättävä   olento.  Nabokov ei ole  maanpaossa menettänyt  venäläisten  kirjailijoiden rakastettavaa   kykyä nähdä  vastenmielisissäkin  henkilöhahmoissa   (pedofiileissä,  raiskaajissa ja  murhamiehissä)  inhimillisiä ominaisuuksia.

 Kimbotea  kiusataan kampuksella, hänellä  ei ole  ystäviä, kollegat  väheksyvät häntä, tai inhoavat, ja opiskelijat pilkkaavat.  Hän on homoseksuaali ja traagisen yksinäinen hulluudessaan. Siksi  Shaden  ystävyys on hänelle  niin elintärkeä.     Kuten hyljeksityt lapset  hän on   luonut  itselleen   mielikuvitusmaailman, jonka  kuningas hän on -  tai oli ennen kuin  hänen kuningaskunnassaan tapahtui  vallankumous,  ja hän joutui   pakenemaan      pohjoisesta kotimaastaan  Zemblasta  kintereillään palkkamurhaaja  Gradus.  Varjot on  järjestö, joka  on palkannut Graduksen murhaamaan Kinboten  ( kts.  hakemisto s.336).   Sivumennen sanoen  Shade   tarkoittaa varjoa,  ja  Zembla  taas nimensä puolesta  muistuttaa  Novaja   Zemlaa, jossa  sijaitsee  Nabokovin isoisän  isän mukaan nimetty Nabokovin joki.  Nabokov rakastaa pieniä kuriositeetteja

 Kimbote kuvittelee, että     neliosainen runoelma  on  syntynyt   hänen  kertomustensa ja kokemustensa   inspiroimana.   Pettymys on katkera, kun  hän saa runoelman käsiinsä  Shaden  kuoltua ( hänen tappamaan?) eikä runoelmassa ole    sanakaan hänestä ja hänen kuningaskunnastaan Zemblasta, vaan   linnuista ja  luonnosta ja  Shaden  omaelämäkerrallisista  jutuista.

Jonkun  kirjallisuustutkijan mukaan  John  Shaden runoelman  kommentaattori ei olekaan  tohtori  Kinbote, vaan   professori Vseslav Botkin,  venäläinen   mielipuoli, joka    opetti samassa yliopistossa kuin Kinbote ja   Shade.    Eikä Shadea tappanut   Gradus,  vaan vankimielisairaalasta karannut  John Gray, joka luuli  Shadea tuomari  Goldsworthiksi.  Entä  jos  John Greytakaan ei ollut olemassa, vaan hän oli  professori Botkinin  mielikuvituksen tuotetta – ja   todellinen tappaja olikin   Botkinin , joka  kadehti ( tavallista yliopistomaailmassa)  ja  halusi omia  Shaden runoelman  keinolla  millä hyvänsä?   Olenko minä  jättänyt huomaamatta tärkeitä yksi  yksityiskohtia  ja lukenut kirjan täysin  väärin?

Pošlost

 Kun  googlasin tietoja   Kalvaasta hehkusta,     löysin  Nabokovin haastattelun    The ParisReviewin no.40:sta    haastattelunvuodelta 1967 .   Haastattelija  Herbet   Gold  oli lähettänyt  kysymykset etukäteen  ja  Nabokov    vastannut .  Kysymykset  Kinbotesta hän  ohitti , aihe ei ollut  hänelle enää  ajankohtainen,  ja ärähti      Goldin   kysymykselle,   mikä  on tyypillisintä    pošlostia  (englanniksi poshlost) nykyajan  kirjallisuudessa, ja  oliko  Nabokov  itse  koskaan tuntenut houkutusta langeta  pošlostin   syntiin.  Nabokov vastasi, että  kun häneltä kysytään  tuollaista, niin ilmeisesti   hän ei   ole   kuvannut pienessä  kirjassaan  Nikolai Gogolista kyllin selkeästi  millaista  pošlost   on.  Ja sitten  hän antoi   tulla täydeltä laidalta, että  se on valetta ja feikkiä,  poroporvallisuutta ja   kornia roskaa,  vulgaareja  kliseitä, jäljennösten jäljennöksiä,    epäaitoa syvällisyyttä, älytöntä ja  epärehellistä pseudo-kirjallisuutta,  koinsyömiä mytologioita ja  freudilaista symbolismia.   No niin, tulihan se sieltä!    Nabokovin  on joka käänteessä   potkaistava  ohimennen   Freudia.  Hänen  listansa on pitkä   ja ylimalkainen  ( sen voi käydä  lukemassa klikkaamalla  yllä olevaa linkkiä).  Mutta jos  haluaa  tutustua  pošlostin   syvempään  olemukseen, on  luettava  Nabokovin monografia  Nikolai  Gogol  (suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari, Gummerus 1963) Se löytyy ainakin viidestä HelMetin kirjastosta.

Nabokovin mielestä  pošlostia   ei voi  kääntää  millekään  kielelle, niin venäläinen ilmaisu ( ominaisuus?)  se on.   Minusta se  voisi  kääntää  suomeksi vaikkapa  sanalla potaska.  Jokainen suomalainen tietää, mitä tarkoittaa   puhua potaskaa.  Mutta  Nabokovin mukaan: ”se  mitä venäläiset  tarkoittavat   sanalla  pošlost  on kauniin ajatonta ja niin taitavasti  suojaväreillä  maalattua, että sen olemassaolo ( kirjassa,  sielussa, instituutiossa, tuhannessa muussa) jää usein  huomaamatta  […] ja  ”vain todellinen  perivenäläinen  pystyy myöntämään, että Goethen Faustin lävitse kulkee  kaamea  pošlostin juonne.”

 Kirjallisuus  on  yksi  parhaista pošlostin  sikiämispaikkoja, Nabokovin sanoo ja     luettelee  joukon  kirjallisuuden henkilöitä , jotka  personifioivat   pošlostia.   Heitä ovat muun muassa Hamletin Polonius, Flaubertin Rodolphe, Mauppasantin Bel Ami ja   Joycen  Marion  Bloom. Hän  nimittää miespuolisia  henkilöitä   pošljakeiksi ja naispuolisia  pošljatškeiksi Ylitse  kaikkien muiden  on Gogolin  legendaarinen  pošljaki ,   herra   Tšitšikov, jolle  Nabokov omistaa  monografiassa kokonaisen luvun.

Heureka,  olen löytänyt avainsanan!  minä riemuitsin.    Tohtori  Charles  Kinboten arvoitus   on   ratkennut , hän on  Tšitšikovin   perillinen ja  selvääkin  selvempi  pošljaki,    mistä johtuu   hänen  siirappinen  kirjoitustyylinsä   Sekä  hänen  esipuheensa  että kommentaarinsa  ovat silkkaa  pošlostia,   ja  niin  on myöskin  Shaden runoelma!

 Otaksun, että Nabokov  parodioi  yliopiston  pseudomaailmaa,  pseudotutkimuksia  ja  - tutkijoita.   Siltä  kantilta minun   pitäisi  lukea  Kalvas  hehku  uudelleen.    Mutta kun  yritän  uusia lainan, jonossa on  yllättäen  jo 34  varausta .  Hesarin  nosto -  koko sivun mittainen artikkeli   Kalvaasta hehkusta  -    on  tuonut varaajat   jonoon.  Kestää   ehkä toista kuukautta ellei enemmänkin ennen kuin pääsen  tutkimaan  onko  teesini   oikea.   Silloin kevät  on jo niin pitkällä, että  puutarhahommat vievät  aikani ja mielenkiintoni.