Näytetään tekstit, joissa on tunniste Guzel Jahina. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Guzel Jahina. Näytä kaikki tekstit

maanantaina, marraskuuta 14, 2016

Mitä Suleika näki, kun hän avasi silmänsä?

Guzel  Jahina. Suleika avaa  silmänsä. Suom. Kirsti Era. Into Kustannus Oy 2016



Tie kirjailijaksi 


Guzel Jahina syntyi vuonna 1977 Kazanissa tataariperheeseen, isä oli insinööri, äiti lääkäri.  Hän opiskeli Kazanin pedagogisessa instituutin vieraiden kielten laitoksella.  Valmistumisen jälkeen hän muutti  Moskovaan, jossa  työskenteli   kolmetoista  vuotta  PR-alalla ( myynti ja markkinointi), meni naimisiin ja sai  tyttären.  Hän pääsi  Moskovan  elokuvakouluun, josta valmistui  käsikirjoittajaksi vuonna 2015. Samana vuonna ilmestyi hänen esikoisromaaninsa  Suleika  avaa silmät.  

Jahina oli kuunnellut lapsena isoäitinsä tarinoita. Isoäiti oli ollut seitsemänvuotias, kun perhe oli karkotettu kulakkeina  Angara-joen varteen Siperiaan. Jahinan muistin mukaan isoäidin tarinat Siperiasta olivat  olleet valoisia.  Ei siellä ollut muuta pelottavaa kuin lääkäri.  Kylän lapset uskoivat, että se tappaa lapsia.

Lapsilla on lapsen mieli. He elävät nykyhetkessä. Heille karkotus ei ollut toivonta aikaa, ei pelkkää pimeyttä ja kauhua, iloakin oli.  Eivät Unelma- tätinikään muistot Siperiasta olleet synkkiä.  Hän oli vuoden pari vanhempi kuin Jahinan isoäiti, kun isovanhempani karkotettiin kulakkeina Siperiaan, Angara-joen varrelle, jonne myös Jahinan isoäidin perhe oli karkotettu.  Eivät kuitenkaan asuneet samassa kylässä.

 Kulaksi rekisteröiminen merkitsi kansalaisoikeuksien menettämistä.  Se koski myös kulakkien lapsia, heitäkin jotka olivat jo aikuisia ja  elivät omaa elämäänsä. He eivät  saaneet töitä  eivätkä  päässeet  opiskelemaan.  Tätini Saima erotettiin yliopistosta ja  setäni Eero työpaikastaan.  Olen kertonut siitä romaanissa Musta  passi.   

Inkeriläisperheen ja tataariperheen kohtaloiden yhtäläisyys sai minut kiinnostumaan Jahinan romaanista. Se kuuluu historiallisen romaanin lajityyppiin, jota en ole lukenut sitten varhaisnuoruuden.  Viihteellisyys tekee lajin romaanit helppolukuisiksi. Ei Jahinan romaanikaan viihteellisyydeltä ole täysin välttynyt, mutta annoin   sen anteeksi  aiheen    merkittävyyden  takia.

Jahina on tehnyt taustatyönsä huolellisesti. Hän tutki kaksi vuotta dokumentteja ja tutkimuksia pakkosiirroista ja GULAGin asuttamisesta, luki  viranomaisten raportteja  ja karkotettujen sekä ojennustyöleiriläisten  muistelmia, istui  arkistoissa ja  kävi   lävitse  Saharov-keskuksen  materiaalia, jota  löytyy   verkosta,  samoin kuin  myös  NKDV:n  aineistoa.   Jahina  eläytyi    materiaaliin  ja   tarinallisti  sen, mutta  romaani ei  vain  ottanut syntyäkseen  ennen kuin hän oli  tehnyt  materiaalista elokuvakäsikirjoituksen oppilastyön Moskovan  elokuvakoulussa.  Sen jälkeen romaanin käsikirjoitus valmistui kahdeksassa kuukaudessa.

Käsikirjoitus kiersi kustantajalta toiselle, mutta palasi aina takaisin. Kustantajien lukijoita ei kiinnostanut musliminaisen tarina, eikä lähes kahdeksankymmentäsivuinen kansanperinteellinen kuvaus tataariperheen  tavoista ja uskomuksista  käsikirjoituksen alussa.  Olivat varmaan lukeneet muutamia sivuja, ajatelleet että ketä kiinnostaa, haukotelleet ja työntäneet käsikirjoituksen palautuskuoreen.  Etnisyys ei ole ollut muodissa 2010-luvulla. Seitsemän- ja kahdeksankymmentäluvuilla etnisten kirjailijoiden teoksia julkaistiin paljon. Niitä myös suomennettiin. Minä muistan Tšingiz Aitmatovin, Anatoli Kimin, Juri Rytheun ja Juvan Šestalovin. He olivat Guzel Jahinan  edeltäjiä.  Naisia ei ollut, tai  heitä  suomennettu.

Jahinan onni kääntyi Hän löysi oikean lukijan, kun hän antoi ”kenellekään kelpaamattoman” käsikirjoituksensa  Elena  Kostjukovitšille,  ukrainalais-italialaiselle kääntäjälle, esseistille, editorille ja  kirjallisuusagentille,  jonka  ”talliin” ( = ELKOST  International Literary Agency)  kuuluvat  mm. Ljudmila Ulitskaja, Andrei Bitov ja Boris Akunin. Kostjukovitš näki romaanin mahdollisuudet,  ja niin Suleika avaa silmät sai  ilmaa  siipien alle, voitti kolme  kirjallisuuspalkintoa ja lensi ulkomaille. Tähän mennessä sen käännösoikeudet  on myyty  21:een  maahan.


Guzel Jahina  Helsingin  kirjamessuilla 2016. Ruutukaappaus.


 Uuteen  elämään!


Jahinan romaani kertoo Suleikan tarinan. Suleika on luku- ja kirjoitustaidoton talonpoikaisnainen, joka on joutunut viisitoistavuotiaana naimisiin  ja elänyt  siitä pitäen  kotiorjana  miehensä ja  ilkeän anoppinsa  määräysvallassa.  Hänen  osansa on yhtä ankea kuin   kalevalaisella miniällä (kts.Kalevalan runo  23).

 Tataarikylän elämää ovat säädelleet šaria-laki, vuosisataiset perinteet sekä kansanuskomukset,  jotka eivät  paljon  poikkea inkeriläiskylien uskomuksista Naiset ovat perinteen kantajina opettaneet  sukupolvesta toiseen  tyttärilleen miten  kunnon   naisen tulee elää ja olla.   Tavat ja perinteet ovat pysyneet samoina vuosisatojen ajan.

Suleika oli kolmekymmentävuotias, kun pakkokollektivisointi vapautti  hänet  entisestä elämästä. Mies tapettiin, anoppi jätettiin taloonsa kuolemaan ja kylän puolueosasto päätti, että Suleika karkotetaan  Siperiaan ”ensimmäisen luokan kulakkielementtinä.”

”Kuljetan teidät kansalaiset häädetyt kulakit uuteen elämään. Matkustatte vapautumaan vanhan maailman kahleista kohti uutta vapautta”, julisti karkotettujen kuljetuksen komendantiksi määrätty nuori turvallisuuspoliisin (OGPU:n) mies Ivan Ignatov karkotusmatkan alussa. Niin ironiselta kuin se kuulostaakin, se piti paikkansa Suleikan kohdalla.

 Matkalla Siperiaan Suleika ajattelee härkävaunun lavitsalla istuessaan miehen vieressä: ” on synti istua näin lähellä vierasta miestä. Sitä häpeäisivät esi-isätkin kolmanteen polveen saakka, sanoisi äiti. Niin, tiedän sen, äiti. Mutta kun sääntösi soveltuivat vanhaan elämään. Nyt on sen sijaan, miten se Ignatov sanoikaan, uusi  elämä. Ohoh, millainen meillä nyt onkaan…”

Suleikaa hävetti koko ajan. Hävetti haju joka lähti pesemättömästä ruumiista. Hävetti  huiviton pää. Hävetti kyykistyä kaikkien nähden käymälän verhon taakse. Hävetti  painautua lavitsalla öisin  nukkuvaa  professori Leibea vasten, että olisi edes vähän lämpimämpi.  Eniten hävetti raskaudentila, jota hän joutui kantamaan kaikkien nähden. Ensi kertaa elämässään hän ei pystynyt kätkemään salaisuuttaan.

Puoli vuotta kestäneen kuljetuksen aikana pakkosiirrettävistä kuoli joko tauteihin tai nälkään  yli puolet. Ensimmäisinä kuolivat lapset ja vanhukset.  Laihaa soppaa sai joka toinen päivä, eikä aina silloinkaan,  leipää ei ollut ollenkaan,  nälkään oli tarjolla vain kuumaa   vettä.  Komendantin    kävi  sääliksi nälkiintyneitä,   niinpä  hän lahjoi   eräässä  pysähdyspaikassa asemapäällikön, ja  sai sangollisen hirssipuuroa, mutta ei yhdellä sangollisella pitkälle potkittu.

  Ihme että  Jahinan  isoäiti, joka  oli  ollut silloin lapsi,   oli  säilynyt  hengissä.  Aikuisena hän muisti matkasta vain proomun uppoamisen Angara-joella. Sen mukana hukkui kolmesataa ihmistä.  Suurin osa oli  kuollut  junakuljetuksen aikana, ja osa oli karannut. Noin kahdeksansadan pakkosiirrettävän  kuljetuksesta   oli jäänyt   jäljelle vain   29 henkeä ja komendantti.  Suleika jäi henkiin. Angara-joesta hänet oli pelastanut Ignatov. Miksi? Sitä Ignatov itsekin ihmetteli.

 Karkotetut olivat haaksirikon jälkeen kuin robinsoneja autiolla saarella, paitsi että Siperiassa olot olivat paljon ankarammat. He rakensivat Angaran rannalle korsun, jossa asuivat talven yli, ja elivät riistalla, jota saivat  satunnaisesti taigasta. Suleika synnytti pojan, joka ei kuollutkaan pian synnytyksen jälkeen niin kuin Suleikan neljä tytärtä.  Kun maito ruuan puutteen vuoksi ehtyi, hän imetti poikaa omalla verellään.  Näin he sinnittelivät talven yli, ja poika jäi henkiin.

 Jäiden sulamisen jälkeen leiriin rahdattiin  vartijoita ja lisää  karkotettuja.  Leirin komendantiksi määrättiin Ivan  Ignatov  vastoin  tahtoaan.  Hän oli ”aatteen mies sormenpäitään myöten,” kuten hänen esimiehensä NKVD:stä sanoi, mutta hänen ”syntilistansa” kuljetuksen ajalta oli niin iso, että  hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa tehtävä vastaan ja jäädä  GULAG:iin.  Hän oli ”samassa  veneessä” vankien kanssa,  hänellä ei ollut vapautta. 


Historiallista realismia 



Minä luin suurella mielenkiinnolla karkotuspaikan historiaa. Se oli yksi GULAGin monista vankileireistä, joita hallinnoi  turvallisuuspoliisi (OGPU sittemmin NKVD).  Se ei ollut yhtä paha paikka kuin ojennustyöleirit; piikkilanka-aidat ja vartiotornit puuttuivat.  Vangit tekivät työtä kahdessa vuorossa. He kaatoivat taigassa puita metsäteollisuuden tarpeisiin. Vain harvat selviytyivät päivänormista, naiset eivät koskaan, siksi päivittäistä ruoka-annosta vähennettiin usein. Leiri sai pääasialliset tulonsa puunhakkuusta.  Työ oli pakkotyötä ja olot olivat ankeat, talvisin nähtiin nälkää.  Paljon väkeä kuoli  joko nälkään  tai tauteihin.  Ensimmäisenä kesänä karkotetut rakensivat kolme parakkia, ruokalan, komendantin talon, vartioiden hirsimökin ja sairaalan.   Leirin keskelle pystytettiin agitaatiotaulu, jossa julisteet vaihtuivat tiuhaan.  Niiden tarkoitus oli ”riistäjäluokan” uudelleenkasvatus.

Kerhotalo rakennettiin,  kun korkeimmalta taholta  oli tullut määräys, että sellainen  piti olla, jotta agitaatio- ja  kulttuuripuoli  saataisiin järjestykseen.  Mutta kerhotalo seisoi  enimmäkseen tyhjänä. Kukaan ei viitsinyt käydä Taistelevien ateistien liiton tai Alas lukutaidottomuus –yhdistyksen kokouksissa. Agitaatio ei purrut talonpoikiin, uudelleenkasvatuksesta huolimatta he alkoivat jälleen ”kulakoitua” - rakensivat pikku mökkejään asutuksen reunoille, viljelivät maata ja hankkivat karjaa. Minunkin isoäidilläni oli lehmä, se antoi maitoa ja kynti pellon, kun ei ollut hevosta eikä härkää.

Myöhemmin turvallisuuspoliisi luovutti leirin Metsätalouden kansankomissariaatille. Leiri muuttui asutukseksi ja karkotetut siirtolaisiksi. Komento jäi turvallisuuspoliisille ja ilmiantajia värvättiin siirtolaisten  keskuudesta tarkkailemaan ja raportoimaan   mitä  asutuksessa puhuttiin.   Systeemi toimi kuten muuallakin yhteiskunnassa, pelko piti ihmiset kurissa.  Värvääminen oli helppoa, monilla kun oli lapsia, heikkouksia tai jotain muuta suojeltavaa, millä värvärit kiristivät ihmisiä ilmiantajiksi.  Suleika ei suostunut raportoimaan  mitä kuuli komendantin  talossa, vaikka   värväri  muistutti, että hänellä on poika.

Suleika ja tunteet 


Olen vuosien varrella lukenut GULAG-kirjoja, sekä faktaa että fiktiota.  Ne ovat olleet miesten kirjoittamia.  Guzel Jahinan kirja on  ensimmäinen  naisen kirjoittama romaani, jonka  olen  aiheesta lukenut.   Ehkä siksi se teki minuun suuren vaikutuksen.  Jahinan  mukaan kirjan   keskeinen   teema on Suleikan  henkilökohtainen vapautuminen,  hänen tiensä  itseymmärrykseen. (Katso: http://areena.yle.fi/1-3790485?autoplay=true).   

 Ulkoiset olosuhteet pakottavat Suleikan muuttumaan  sisäisesti. ”Kaikki mitä äiti oli opettanut, mitä oli pidetty oikeana ja  tarpeellisena miehen kotona, mikä oli tuntunut  muodostavan  hänen olemuksensa  ytimen, perustan, sisällön – se kaikki  hajosi, lahosi, tuhoutui.”   Hän lakkasi  rukoilemasta  ja muistelemasta miestään, anoppia ja kuolleita tyttäriään.  Hän teki asioita jotka ennen olivat tuntuneet häpeällisiltä ja mahdottomilta: kuului metsästysartelliin, kävi metsällä yksinään, teki työtä ruokalassa vieraan miehen rinnalla ja  asui    karkotuspaikan       sairaalassa     professori Leiben kanssa.  Se oli varmaankin hänen pelastuksensa niiltä nöyryyttäviltä kokemuksilta, joita naiset GULAGissa joutuivat kokemaan.  Mutta häpeäntunteesta Suleika  ei  ollut vapautunut. Kun hän vei päivittäin  ruokaa  komendantin taloon ja  Ignatov katsoi  häntä,  hän tunsi miten hän muuttui  hunajaksi,  kädet  jotka  laittoivat  ruuan pöydälle, ikään kuin valuivat pitkin kupeita, jalat  liimaantuivat lattiaan ja  pää  pehmeni.

”Aviomiehen murhaaja  katsoi häneen  aviomiehen katseella, ja hän muuttui hunajaksi. Se aiheutti tuskallista, sietämätöntä, hirvittävää häpeää. Kuin koko hänen  häpeäntunteensa, mennyt ja nykyinen, olisi sulanut yhdeksi ja koonnut itseensä kaiken, mitä hän ei ollut hävennyt riittävästi tämän mielettömän vuoden aikana: monet yöt jotka  hän oli viettänyt vieraiden ihmisten, vieraitten miesten  kanssa  kylki vankityrmien pimeydessä ja junavaunun ahtaudessa: raskausajan, jonka hän oli elänyt ihmisten silmissä ensimmäisistä kuukausista  loppuun asti; julkisen  synnytyksen. Peittääkseen edes jotenkin tämän häpeän ja voittaakseen sopimattomat ajatukset  Suleika  kuvitteli usein suuren mustan teltan paksuista, huonosti muokatuista  lampaannahoista kuin baškiirien jurtan. Teltta  peitti tiiviinä huppuna  komendantintoimiston ja Ignatovin, helma sulkeutui, ja kaikki lihallinen, hävettävä ja ruma jäi sen sisäpuolelle.”

 Minusta musta teltta on hieno metafora siitä miten ihmisen psyyke pystyy suojautumaan ahdistavilta ajatuksilta ja tunteilta, ja säilyy särkymättä vaikeissakin olosuhteissa. Vastaavanlainen metafora on professori Leibeä suojaava muna. Se kasvoi hänen ympärilleen vallankumouksesta aiheutuneiden järkytysten jälkeen. Muna suojasi nykyhetkeltä ja pyyhkäisi myös menneisyydestä kaiken epämieluisan pois.  Professori eli kymmenen vuotta puolihulluna, kunnes muna särkyi Angarajoen rannalla Suleikan synnytyksen aikana, ja Leibe löysi alkuperäisen kutsumuksensa.  Hän oli koulutukseltaan lääkäri, joka oli halunnut erikoistua gynekologiksi, mutta  isän  tahdosta  oli erikoistunut  kirurgiksi.  Karkotuspaikassa hänestä tuli selväjärkinen lääkäri, joka hoiti praktiikkaa kuusitoista vuotta, ja kutsuttiin sen jälkeen  aluekeskuksen sairaalan  ylilääkäriksi.

Käärmenoita


Jahinan mukaan yksi kirjan teemoista on se, miten Suleika ylittää mytologisen tajuntansa. Toisin sanoen vapautuu menneisyyden painolastista,  kuten minä sen ymmärsin.    Se käy  hitaasti, sillä ei  ihminen   helposti  menneestä    pääse irti.  Se elää hänen unissaan ja alitajunnassaan, ja toistaa itseään.

Tataarikylän hyvät ja pahat henget (kynnyksen, läävän,  kylän reunan, ynnä muiden paikkojen haltiat)   jäivät kylään, kun  Suleika pakotettiin lähtemään sieltä, mutta  anopin  henki  seurasi häntä.  Syyttä ei Suleika kutsunut anoppia Käärmenoidaksi. Hän oli lähes satavuotias matriarkka, joka oli   alistanut nuorimman poikansa sylikoirakseen. Vielä viisissäkymmenissä poika iltasin vietti tuntikausia  äitinsä  luona juttelemassa,  pää äidin sylissä.   Suleikan kanssa  mies ei jutellut, kunhan murahteli.

Anopilla oli taikavoimia ja näkijänkykyä. Vähän ennen karkotusta Käärmenoita ennusti, että Suleika kuolee ja joutuu helvettiin, mutta hän itse ja hänen poikansa jäävät taloon.  Niin kävi, tosin Suleika ei kuollut, mutta joutui Siperian helvettiin, ja Käärmenoita sekä hänen tapettu poikansa jätettiin taloon.

Käärmenoita ilmestyi Suleikalle Siperiassa neljä kertaa kuudentoista vuoden aikana ikään kuin hän olisi vartioinut ylisistä tai alisista ilmoista  sekä Suleikan moraalia   että pojanpoikansa  henkeä, ja   ilmestynyt   paikalle aina kun   poika oli vaarassa.  Jokainen Käärmenoidan  käynti  voimisti Suleikaa.  Kolme kertaa käyntien jälkeen  hän pelasti poikansa kuolemasta.

Käärmenoidan neljäs ilmestyminen oli erilainen.  Hän seisoi Angaran rannalla, kun Suleika juoksi itkien päin häntä ja kompastui  hänen syliinsä, kietoi kädet hänen ympärilleen ja itki itkemistään. Suleika oli poissa tolaltaan, koska hänen poikansa aikoi hylätä hänet ja karata asutuksesta Leningradiin taidetta opiskelemaan. Pojalla ei ollut papereita, ei mitään mahdollisuuksia selvitä pakomatkasta joutumatta vankilaan.  Suleika itki anopin  jykevää rintaa vasten hätäänsä ja tuskaansa.  Eikä anoppi  syyllistänyt häntä, ei haukkunut  huoraksi ja  uhannut taivaan rangaistuksella kuin sadistinen omatunto, kuten  edellisillä käynneillään, vaan kertoi miten hän nuorena naisena oli etsinyt  kuolemaa, pelastusta onnettomasta rakkaudesta  urmanista ( = erämaa, taigan tapainen paikka  tataarikielellä),  mutta ei  ollut  löytänyt sitä sieltä.

Käärmenoitahan puhui kuin ihminen!  Suleika vetäytyi hämmästyneenä kauemmas anoppinsa sylistä katsoakseen häntä silmiin ja näki   syleilevänsä vanhaa, ryhmyistä lehtikuusta.  Luulen, että tämä oli se hetki,  jolloin  Suleika  avasi silmänsä, tai kuten  Jahina  sanoi: ylitti  mytologisen tajuntansa.

Entisenä psykologian opiskelijana minä sanoisin, että Suleika  veti  takaisin  projektion, jonka hän  oli aikaisemmin heijastanut  ulkoiseen maailmaan.  Ja niin hän löysi itsensä ja sisäisen voimansa.  Hän ymmärsi, että hänen  on päästettävä poika menemään. Hän lähti pyytämään Ignatovilta pojalle papereita. Ignatov kirjoitti uuden  syntymätodistuksen, johon  merkitsi  pojan  isäksi  punasotilas Ivan Ignatovin.  Kulakin poika ei  olisi  päässyt silloisessa neuvostoyhteiskunnassa Repin-instituuttiin eikä minnekään  muuallekaan.  Maailmassa   oli sentään vielä olemassa rakkautta ja vilpittömyyttä!

 Suljin Janinan  romaanin  liikuttuneena. Sen loppu puhutteli tunteitani  kuin kelpo elokuva.  Seuraavana yönä uneksin, että olin Sirkka Turkan kanssa Venäjällä pitkällä junamatkalla. Se oli alkanut asemalta, joka muistutti  Kazanin asemaa Moskovassa.  Mutta sitä mihin matka päättyi, en muista.  Ehkä  se  päättynyt mihinkään  ennen kuin heräsin   nostalgian vallassa.