Näytetään tekstit, joissa on tunniste Auster. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Auster. Näytä kaikki tekstit

maanantaina, elokuuta 27, 2007

Naapurisuhde

Varokaa asianajajia naapureina! Viime viikolla luxemburgilainen La Voix -lehti kertoi ruotsalaisesta " Salomonin tuomiosta." Muuan asianajaja ei sietänyt sitä että naapurin puutarhasta leijui tupakansavua hänen puutarhaansa. Asianajaja vei jutun oikeuteen, ja tuomari päätti että naapurin nainen saa tupakoida vain puutarhansa perimmäisessä kolkassa. Asianajajan lisävaatimuksena oli että joka kerta kun nainen tupakoi muualla puutarhassaan,hänen on maksettava asianajajalle 213 euroa. Oikeus ei ole vielä ottanut kantaa lisävaatimukseen.

Mikähän siinä on että naapurit eivät tule toimeen keskenään? Asianajajat ansaitsevat heidän riidoillaan. Kemppinen viittaa tänään bloginsa kommenttiosastossa raja- ja tieriitoihin, joita hän sanoo oikeudellis-psykiatriseksi ongelmaryhmäksi. Mahtaneeko pyskiatriasta olla apua, jos naapuri ei siedä naapuriaan? Mikäli uskoo karman lakiin, niin naapurikseen saa juuri sellaiset ihmiset, jollaiset on ansainnut edellisessä elämässään.

Kuva on kaapattu Smoke-elokuvasta. Kuvatekstissä lukee: " Pian tupakoinnista saa kuulan kalloonsa." Elokuva valmistui 90-luvun alkupuolella. Siinä poltetaan paljon tupakkaa. Amerikassa se ei taida nykyään olla sallittua edes elokuvissa. Elokuvan käsikirjoitus on Paul Austerin. Ja sattuma määrää kohtalon, kuten aina hänen teoksissaan.

Freudin mukaan ihmisen psyykkisessä elämässä ei ole sattumaa. Mutta mistä ihmeestä ikävät naapurit ja elämän muutkin vastoinkäymiset sitten sikiävät? miettii AK luxemburgilaisessa puutarhassa tietokone polvien päällä, ja lähtee kohta metsään koiran kanssa.

lauantaina, kesäkuuta 30, 2007

Kesälukemista

(klik)
Pöydän kulmalla kasassa kirjat joita olen lukenut viimeksi kuluneen viikon aikana: Paul Austerin The Brooklyn Follies, Mohsin Hamidin Fundamentalisti vastoin tahtoaan, J.M.Coetzeen Hidas mies, Sybille Steinbacherin Auschwitz ja David Albaharin Syötti.

Austerin kanssa minulle käy kuten aina. Aloitan englanniksi mutta kirja jää kesken, ja luen sen loppuun sitten kun se ilmestyy suomeksi. The Brooklyn Follies-romaanin alussa mies palaa kuolemaan Brooklyniin. Hänen avioliittonsa on hajonnut ja hänellä remissiotilassa oleva keuhkosyöpä. Sen enempää en hänestä tiedä, mutta hän vaikuttaa hyvin austerimaiselta mieheltä.

Austerin jälkeen aloitin Auschwitzin ( suom. Tuomas Kauko) ja näin seuraavana yönä unta että sota alkoi. Saksalaiset passittivat ihmisiä keskitysleiriin, ja yksi sadistinen humalainen naisupseeri ammuskeli kadulla sattumanvaraisesti väkijoukkoa. Minäkin jouduin leiriin. Ne joilla ei ollut sukkia eikä kenkiä lähetettiin saman tien kaasukammioon. Minulla ei ollut.

"Puhtauden kautta vapauteen", luki kaasukammioon johtavan puku- tai pikemminkin riisuuntumishuoneen seinällä Auschwitzissa. Steinbacherin mukaan:"Joukkomurha ja kunniallisuus eivät olleet vastakohtia vaan tiiviissä yhteydessä toisiinsa. Massarikosten näkeminen sairaalloisten mielentilojen tuloksena vaikuttaa siksi yhtä epäuskottavalta kuin sen olettaminen, että tekijät olisi vallannut kollektiivinen jakomielisyys." Sirpa Kähkönen
yritti Mukkulassa virittää aiheesta keskustelua, mutta ranskalainen Patrick Beurard-Valdoye
veti kotikentälle ja piti niin pitkän puheenvuoron Dreyfusin jutusta, ettei kukaan sen jälkeen palannut Kähkösen teemaan.

J.M Coetzee ( kuva oikealla) kävi Mukkulassa alustamassa tasan 20 vuotta sitten. Osallistuin samaan kokoukseen- teemana oli Miten kirjallisuus paljastaa? - mutta en muista häntä. Sen sijaan muistan Juri Lotmanin ja Anne Garrétan, josta tuli myöhemmin Oulipo-ryhmän jäsen. Coetzee oli varmaankin niin vetäytyvä, että häntä oli vaikea havaita.

Pidän kovasti joistakin Coetzeen kirjoista, mutta Hidas mies ( suom. Seppo Loponen) ja miehen ongelmat eivät koskettaneet minua. Lukujärjestykseni oli väärä, olisi pitänyt lukea Coetzeen kirja ennen Auschwitzia. Alku oli kyllä lupaava: mies menettää toisen jalkansa polkupyöräonnettomuudessa. Luettuani alun pyöräilin pari päivää tavallista varovaisemmin, ettei minulle kävisi samoin kuin hitaalle miehelle.

Mies palkkasi kotisairaanhoitajaksi naimisissa olevan kroaattinaisen ja rakastui tietysti hoitajaansa. Minusta tuntui kuin Coetzee olisi pelästynyt tarinan tavanomaisuutta eikä olisi uskaltanut sukeltaa miehen tunteisiin, koskapa tuo tarinaan "apuminänsä" Elizabeth Costellon, joka alkaa häärätä miehen elämässä kuin Miss Marple. Costello ärsytti minua jo edellisessä Coetzeen romaanissa. Mutta häntäkin enemmän ärsyttää Coetzeen vihamielinen ja/tai ahdistunut suhtautuminen vanhuuteen. Hänen asenteessaan ei ole huumorin häivääkään. Hänelle suosittelisin Guyla Illyésin romaania Kharonin lautalla ja W.B.Yeatsin Hurjaa syntistä vanhusta ja muita vanhuuden runoja.

Mohsin Hamidin Fundamentalisti vastoin tahtoaan ( suom. Tero Valkonen) on kiinnostava aiheensa takia, mutta ei kirjallisesti. Se on yhden lukukerran romaani. Hamid ei kirjoita omalla äidinkielellään, vaan englanniksi, mikä vie kielestä vivahteet ja tekee kerronnasta sujuvaa lehtimiesproosaa, mutta ei sen enempää.

Nuori pakistanilaismies kertoo tarinaansa tuntemattomalle amerikkalaiselle lahorelaisessa ravintolassa. Nuori mies opiskellut amerikkalaisessa huippuyliopistossa Princetonissa ja saanut huipputyöpaikan hyvinmenestyvässä konsulttifirmassa. Hänen tyttöystävänsä on varakkaasta amerikkalaisperheestä. Hänestä on hienoa, kun hän on päässyt tyttöystävän myötä sisäpiireihin, New Yorkin "chiciin sydämeen." Hän on sisäistänyt amerikkalaiset arvot, mutta ne alkavat murentua syyskuun yhdennentoista päivän jälkeen. " Minusta tuntui silloin - ja jos rehellisiä ollaan niin tuntuu yhä - että Amerikka oli keskittynyt pelkkään esittämiseen. Teidän yhteiskuntanne kieltäytyi pohtimasta yhteistä tuskaa, jonka kautta olitte sidoksissa niihin, jotka olivat kimppuunne hyökänneet. Te vetäydyitte uskomuksiin omasta erilaisuudestanne, olettamuksiin omasta ylivertaisuudestanne. Ja te kävitte näiden uskomusten pohjalta toimiin koko maailman suuruisella näyttämöllä...," sanoo nuori mies tuntemattomalle amerikkalaiselle.

Jossain haastattelussa Hamid sanoi, että romaanissa on omaelämäkerrallisia aineksia. Kuten romaanin päähenkilö, hänkin on syntynyt Lahoressa, opiskellut Princetonissa ja työskennellyt hyvinmenestyvässä konsulttitoimistossa, mutta hän EI hymyillyt eikä hänen ensireaktionsa ollut "huomattava tyytyväisyys," kun hän näki televisiossa World Trade Centerin tornin romahtavan. Fiktion vapaus on siinä, että voi jakaa henkilöilleen kiellettyjä tunteitaan. Vähän kuin unissa: en minä vaan ne muut.

David Albehari

Sokeri pohjalla, sanotaan. Mutta ei David Albeharin Syötti makea ole. Se on viiden tähden kirja, minun makuuni, sivuja vain 141, mutta niin täynnä ajatuksia, että kirja ei tyhjene yhdellä eikä kahdella lukukerralla, vaan siihen siihen voi palata yhä uudelleen. Hinta-laatu-suhde on erinomainen. Sen on suomentanut ja kustantanut Kari Klemelä, joka antaa Suomentajan huomioita -blogissa vihjeen mitä kirjan monimielinen nimi merkitsee.

Kirja on yhtä ja samaa kappaletta, mutta ei se ole vaikealukuinen, minusta. Luin sen yhtenä yönä . Tarina vetää mukaansa. Vapaaehtoiseen maanpakoon lähtenyt serbimies kuuntelee magnetofoninauhoja, joilla hänen äitinsä kertoo elämäntarinaansa. Äidin ensimmäinen aviomies oli juutalainen, joka joutui vankileirille ja teloitettiin toisen maailmansodan aikana. Heidän kaksi lastaan kuolivat junaonnettomuudessa. Äidille ei jäänyt mitään, mutta hänestä ei tullut katkeraa. Hän sanoo: "Ihmisellä on vain yksi keino vastustaa pahaa, hänen täytyy löytää itsestään hitunen hyvyyttä. Jos aina etsii mielessään syyllisiä, tuhoaa kaikki itsessään olevat mahdollisuudet hyvyyteen."

Mies ei ottanut kotimaastaan mukaansa mitään muuta kuin magnetofoninauhat, joita hän alkaa kuunnella, kun ei ole puhunut äidinkieltään kahteen vuoteen. "Äidinkielestä luopuminen merkitsee vain yhtä erilaisista nopeista tavoista kuolla," hän yrittää tehdä selväksi Donaldille, kanadalaiselle kirjailijalle jolle hän kertoo äitinsä tarinaa. Donald ei ymmärrä Euroopan historiaa eikä eurooppalaisuutta. Donald on kuin kirjoituskurssin vetäjä, joka antaa kertojalle hyviä neuvoja miten äidin tarina pitäisi kirjoittaa. "Kertomuksen täytyy olla selkeä", Donald opastaa ja kertoja kirjoittaa ohjeen paperilapulle, jonka hän kiinnittää magneetilla jääkaapin oveen. Kertoja puolustaa omaa näkemystään: " Luonnossa ei ole mitään suoralinjaista, ja että parhaassakin tapauksessa kaikki tapahtumat ovat spiraalinmuotoisia."

Albehari ei ole taipunut pohjoisamerikkalaiseen suoraviivaisuuteen, vaan on kirjoittanut spiraalinmuotoisen kirjan. mikä tekee siitä niin nautittavan lukukokemuksen. Hänen ajatuksiaan kirjoittamisesta, kääntämisestä ja editoimisesta voi lukea englanniksi täältä.

Seuraava Albeharin lausuma kiinnosti minua erityisen paljon ja antoi avaimen hänen kirjaansa: "The I Ching was a great influence in my life. I realised you could apply the same principle in the regular life; if you understand what is going on inside the family, you will understand what is going on in the world. Patterns repeat themselves, only the scales are different."

Koska olen vaikutteille altis yksilö, menin heti Albeharin kirjan luettuani Tiimariin ja ostin magneetteja, joilla voin kiinnittää jääkaapin oveen lappuja. Ei siinä vielä kuin yksi lappu: muistutus siitä että huomenna pitää mennä hammaslääkäriin.




maanantaina, toukokuuta 07, 2007

Tyhjyys

" On suuri sun rantasi autius" ( V. A. Koskenniemi). Valokuvatorstain viikon teemasana on tyhjä.

Päivälleen kuukausi sitten Kallahden rannassa poijut olivat tyhjiä, mutta eivät ole enää. Pojuista pulloihin:

Nämä tyhjät pullot roikkuivat MUDAMissa, Luxemburgin Modernin taiteen museossa viime joulun tienoolla. En muista enää kuka oli pulloinstallaation tekijä. Vapun jälkeen jokainen voi tehdä oman installaationsa.

Päässä alkoi soida kaukaa nuoruudesta muitakin tyhjyysrunojen pätkiä kuin tuo yllämainittu Koskenniemen autio ranta. Leinolta: Tuo oli tyhjä Tyyrin tyttö, vähä paimen pappilassa. Ja Siljolta Teppo Tyhjänen, jonka elo oli hatara nuttu vain, kylmän se piti, ei lämpimää.

Kirjastosta tarttui viime lauantaina mukaani Paul Austerin The Brooklyn Follies, joka alkaa tyhjyydestä. Mies on menettänyt hiuksensa, tahtonsa, työnsä ja vaimonsa. Hänellä on keuhkosyöpä, joka on remissiotilassa. Hän palaa Brooklyniin josta hänen tarinansa kauan sitten alkoi.

Kirjan kirjoittaminen, kaikki luomisty, alkaa tyhjyydestä. Kuten Raamatussa, jossa maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä. Ilman tyhjyyttä ja pimeyttä ei mitään synny.



lauantaina, tammikuuta 06, 2007

Loppiaisena kirjoista ja kirjailijoista *

Ensimmäinen näky jonka kohtasin kotiin palattuani: hirtetty joulupukki roikkui vastapäisen talon parvekkeen kaiteessa. Kuvasin näyn omalta parvekkeeltani. Jouduin zoomaan pukkia lähemmäksi, siksi kuvasta tuli rakeinen.
Luxemburgilaiset joulupukit ovat näköjään saapuneet Suomeen. Sattumaa tai ei?

Olen täydentänyt joulupukkikokoelmaani. Sitä voi käydä katsomassa diasarjana täällä.

Ostin luxemburgilaisesta kirjakaupasta matkalukemiseksi Paul Austerin The Red Notebookin ( Punainen muistikirja). Samasta kirjakaupasta olen ennenkin ostanut Austeria ja Atwoodia. Austerin muistikirja on kokoelma joka sisältää haastatteluja, esipuheita pohdiskelua kirjoittamisesta ja anekdootteja sattumista, joita on tapahtunut hänelle ja hänen tuttavilleen. Sekä pienet että suuret sattumat ovat hänen todellisuuttaan, ja hän kirjoittaa siitä todellisuudesta. Sattumat ovat "vainonneet" häntä siitä asti kun salama tappoi hänen toverinsa metsässä, kun he ryömivät yhdessä aidan alitse ukkosmyrskyä pakoon. Hän oli oli silloin kolme- neljätoistavuotias. Hän sanoo sen olleen ratkaiseva tapahtuma hänen elämässään.

Minua kiehtoo Austerin kirjoissa tapahtumien synkroniteetti ( sama juttu mikä kiehtoi minua Jungin teorioissa aikoinaan) ja sattumat jotka eivät ole päässä keksittyjä juonenkäänteitä, vaan ovat todella tapahtuneet. Austeria on arvosteltu siitä että hän kirjoittaa yhtä ja samaa kirjaa, eikä hän kiellä sitä. Hän sanoo että se kirja on kertomus hänen pakkomielteistään, saga asioista jotka vainoavat häntä. " Like it or not, all my books seem to revolve around the the same set of questions, the same human dilemmas. Writing is no longer an act of free will for me, it's a matter of survival." Kirjailija kirjoittaa koska hänen on pakko kirjoittaa pysyäkseen hengissä. Eikä kysymys ole rahasta tai maineesta, vaan paljon syvemmistä asioista. Jos hän ei kirjoita, hän tuntee olonsa hirveäksi. " It's not that writing brings ne a lot of pleasure - but not doing it is worse," kuten Auster sanoo.

Joululahjaksi saamani, pyytämäni ja ostamani kirjapino odottaa lukemista: Perecin Elämä käyttöohje, Proustin Pakenija ( Kadonutta aikaa etsimässä -sarjan 9. osa), Elizabeth Garretin runoja, Äiti Teklan Lasin hämäryys, Orhan Pamukin Istanbul ja Arto Virtasen Kirjailijan koti. En ottanut kirjoja mukaan Luxemburgiin, ne olisivat painaneet liikaa olisin joutunut maksamaan 8 euroa/ kilo jokaiselta lisäkilolta. (Punnitsin laukut henkilövaa'alla ennen lähtöä ja jouduin jättämään kirjat pois).

Kotiin palattuani aloitin Virtasen kirjasta, koska S.Liuhto kehui sitä blogissaan. En päässyt alkua pitemmälle, kun törmäsin sanoihin: " muuan nettipäiväkirjaa pitävä kirjailijatar." Se oli niin halventavasti sanottu kollegasta, että panin kirjan syrjään ja rupesin lukemaan Perecia. Ajattelin, että tuollaista asennetta naiskirjailijoita kohtaan löytyy enää vain
Venäjältä, mutta olin väärässä, sillä tämän päivän Hesarissa Sofi Oksanen kertoo, että "varsinkin katkeroituneet vanhemmat mieskirjailijat saattavat olla minua kohtaan aggressiivisia, kun naistenlehdet eivät ole heistä kiinnostuneita. Naiset osaavat peittää sen paremmin. Harvempi naiskirjailija tulee uhoamaan humalassa, onneksi." Oliskohan niin että naiskirjailijat eivät peitä, vaan ovat solidaarisempia toisilleen? Ja tietävät etteivät naistenlehtihaastattelut merkitse mitään myynnin tai arvostuksen kannalta, eikä niiden takia kannata kollegaa kadehtia.

*Entiseen aikaan loppiaisena lehdissä ilmestyi kirjakatsaus menneen vuoden kirjasatoon. Tästä ei nyt tullut sellaista, kun en ole ehtinyt lukea paljon mitääm.

keskiviikkona, marraskuuta 22, 2006

Kun sanat tulevat todeksi

”Sanat ovat todellisia. Kaikki inhimillinen on todellista, ja välistä me tiedämme asioita etukäteen, vaikkemme välttämättä tajua sitä. me elämme nykyisyydessä, mutta tulevaisuus on sisällämme joka hetki.”( Paul Auster. Oraakkeliyö, s. 243)

Paul Auster kertoo Oraakkeliyössä kirjailijasta, joka kirjoitti kuvitteellisen kertomuksen pikkulapsen hukkumiskuolemasta. Kaksi kuukautta teoksen julkaisemisen jälkeen kirjailijan lapsi hukkui. Kirjailija oli vakuuttunut, että hänen kirjoittamansa sanat kuvitteellisesta kuolemasta olivat aiheuttaneet todellisen kuoleman ja kirjailija lakkaa kirjoittamasta, koska hänelle on selvinnyt että sanat voivat tappaa. Austerin kertojaminä (kirjailija itsekin) pitää sitä harhaisena tulkintana maailmasta. Hänen mielestään mielikuvituksen ja todellisuuden välillä ei ole mitään kytkentää.

Kuvassa Paul Auster. Kuva on peräisin Michael-Edouard Leclercin blogista.

Austerin kirjan jälkeen luin Andrei Kurkovin romaanin Kuolema ja pingviini, jossa sanat tulevat todeksi, kun kirjan kertojaminä Viktor (kirjailija hänkin) saa eräältä sanomalehdeltä pestin kirjoittaa varastoon muistokirjoituksia elävistä ihmisistä. Hänen muistokirjoitustensa kohteet alkavat kuolla yksi toisensa jälkeen poliittisten murhien uhreina.


Vuonna 1961 syntynyt Andrei Kurkov on ukrainalaisten kirjailijoiden Gogolin ja Bulgakovin henkinen jälkeläinen. Hän kirjoittaa surunvoittoista surrealistista satiiria neuvostoajan jälkeisestä Ukrainasta. Kuolema ja pingviini ilmestyi 1996, joka on käännetty kahdellekymmenelleviidelle kielelle ja tänä syksynä myös suomeksi.

Kurkov kirjoittaa vain siitä minkä tietää. Kuoleman ja pingviinin jälkeen hän kirjoitti romaanin komeasta poliitikosta, jonka venäläiset myrkyttävät. Hän säilyi hengissä, menetti ulkonäkönsä, mutta pääsi valtaan. Kurkov kirjoittti kirjan ennen kuin Ukrainan nykyinen presidentti Viktor Jǔstsenko myrkytettiin ja hänen kasvonsa tärveltyivät myrkystä. ( Sivumennen sanoen myrkyttäminen näyttää olevan itäeurooppalainen perinne). En tiedä mistä Kurkovin kirjasta on kysymys. Ukraina-blogi, josta tieto on peräisin, ei kerro kirjan nimeä. ”The thing is, the book pre-dated the events precipitating the Orange Revolution by about eight months. Ask Kurkov about the almost magical absurdity in his novels, and he smiles and says he only writes about what he knows,” kirjoittaa Maria Farrell Ukraina.blogissa.

Minua vähän hirvittää mielikuvituksen todellisuus. Se on sitä samaa todellisuutta, joka hallitsee unia. Joskus unissakin tulevaisuus näyttäytyy ennen kuin mitään on tapahtunut ns. reaalitodellisuudessa. Ne ovat rationaalisten ihmisten halveksimia enneunia. Epämiellyttävä ajatus: se että jollekin todelliselle ihmisille kirjailijan lähipiirissä tapahtuu, se mikä kirjassa tapahtuu fiktiiviselle henkilölle. Mielikuvitus on vaarallista!

PS. Risto Niemi- Pynttäri kirjoittaa tänään ilmestyneessä Kiiltomadon pääkirjoituksessa: Verkko kiristyy, blogissa tapahtuu: Verkkojulkisuudessa huomion kohteena ovat vain uudet tekstit: vain päivitetyt blogit ja foorumeille tulleet uudet viestit. Näin siis verkkotekstit ovat samalla tavalla hetkessä eläviä ja nopeasti vanhenevia kuin sanomalehdet – ne eivät ole pysyviä kuten kirjat.”

Tämä luo paineita verkkokirjoittajalle. Kun en ole viikkoon päivittänyt blogia, alkaa tuntua että pitäis taas päivittää, vaikka ei ole aikaa eikä mitään sanottavaa. Hanhensulka kutsuu tämänpäiväisessä lastussaan blogikirjoittamisen pakkoa moolokin kidan syöttämiseksi.

Risto Niemi -Pynttärin blogit:

Kun kirjoitat

Oliko hyvä teksti



torstaina, marraskuuta 09, 2006

Nahkanvaihto

Edit 10.11.( kts. alempaa)

Kyllästyin vihreään, vaihdoin siniseen. Olen jo pitkään miettinyt, että jotain pitäisi tehdä. Bloggerin blogipohjat ovat tylsiä eikä pohjan vaihtaminen ole ihan yksinkertaista. Tuloksena oli kauhea sekasotku, kun yritin vaihtaa toiseen blogipohjaan. Onneksi olin tallentanut vanhan pohjan, johon vaihdoin värit ja logon kuvan. Se on petroskoilaista katutaidetta.


Minut sai lopulta käymään tuumasta toimeen seuraava keskustelu Paul Austerin Oraakkelikirjasta:

- No, sininen on hyvä väri. Erittäin tyyni, erittäin seesteinen […]

- Ilmaisevatko värit todella tunteita?

- Totta kai.

- Entä henkisiä ominaisuuksia?

- Missä mielessä?

- Keltainen yhdistetään pelkuruuteen. Valkoinen puhtauteen. Musta pahuuteen. Vihreä tietämättömyyteen.

- Myös kateuteen.

- Kyllä myös siihen. Mutta mitä sininen edustaa?

- En tiedä. Ehkä toivoa.

- Ja romanttista herkkyyttä. Kuten sinisessä hetkessä. Tai alakuloa. Kuten bluesmusiikin sinissä sävelissä.


Koska olen vaikutteille altis, valitsin sinisen. Minun sininen kauteni alkoi kesällä, kun aloin ostaa sinisiä vaatteita. Edellinen sininen kausi oli joskus kymmenen viisitoista vuotta sitten. Nuorena käytinpelkästään mustaa. Kun joku kysyi miksi, sanoin: ”Suren omaa elämääni.” Se oli sitaatti Anton Tshehovin näytelmästä - olisikohan ollut Lokista tai Kolmesta sisaresta.
PS. Jotain meni vikaan värinvaihdossa. Tätä postausta ei näkynyt, vaikka Blogger ilmoitti että se on "published." Se oli julkaistujen listalla. Kokelin kolmella selaimella. Onnistuukohan uusi yritys? No katsotaan.

Edit 10.11. Mitä Paul Auster sanoo kirjoittamisesta. Lue Guardianista ( via Kasa)I want to tell a story

keskiviikkona, syyskuuta 28, 2005

Paul Auster ja minä

Motto: Todellista on vain sattuma ( Paul Auster)

Jostain syystä Sanat päivittyvät, vaikka minä en niitä päivitä. Se on siis minun haamuni. No niin, etten kokonaan unohtaisi mitä Paul Auster sanoi viimeviikolla telkkarissa, kirjoitan nyt mitä hänen sanomisistaan muistan. Sen nyt ainakin, miten syvästi hän vihaa Geroge W. Bushia. Kukapa täyspäinen amerikkalainen ei vihaisi.

Hän sanoi kirjoittamisesta, että se on sairaus joka tarttuu joihinkin ihmisiin, ja että hän on niitä kirjailijoita jotka takertuvat yhteen aiheeseen. Hän ei valitse aihetta, vaan alitajunta valitsee aiheen, se ei ole tietoinen valinta. ”Elän unen sisällä ja yritän ottaa selville mitä se on.” Kun hän aloittaa uuden, hänen täytyy opetella kirjoittamaan, aina uudestaan ja uudestaan. Kirjoittaminen kestää vuosia - kymmenenkin vuotta elämää saman kirjan kanssa. ”Yritän kirjoittaa sivun päivässä, parhaana kaksi Hidas kirjoittaminen sopii minulle.” Hän on käsityöläinen, hän kirjoittaa kynällä saman kappaleen monta kertaa ja vasta sitten kun se tuntuu hänestä valmiilta, hän kirjoittaa sen koneella.

Tuo kaikki mitä hän sanoo kirjoittamisesta on tuttua minulle, paitsi että en enää kirjoita kynällä kuin öisin unia, ja matkoilla havaintoja ja ajatuksia muistikirjaan. Olen aina ollut hidas kirjoittaja, ja mitä vanhempi, sitä hitaampi. Jos en saa alitajuntaa liikkeelle, kirjaa ei synny. En pysty viemään loppuun asti aiheita, jotka olen keksinyt päässäni. Alitajunta on kiinnostunut vain rajallisesta määrästä aiheesta ja ne liittyvät aina tavalla tai toisella tunteiden historiaan.

”Kirjailija on aina ensin lukija, poikkeuksia ei ole,” Auster sanoi. Hän luki mitä sattui, kunnes 15-vuotiaana kohtasi Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen ja luettuaan sen ajatteli, että jos kirjat ovat tuollaisia, haluan kirjoittaa. Minulle Rikos ja rangaistus oli samanikäisenä kirjallinen herättäjä. Rakastuin Dostojevskiin päätä pahkaa ja halusin tulla hänenkaltaisekseen kirjailijaksi. Se oli kohtalokas rakastuminen. Esikuva oli niin korkealla, että kaikki mitä yritin kirjoittaa, tuntui sen rinnalla surkealta räpellykseltä. Kesti kauan ennen kuin tajusin, että en voi kirjoittaa kuin Dostojevski, koska en ole hän. Ehkä Austerillakin oli samankaltaisia vaikeuksia vapautua suuren kirjailijan varjosta.

Austerin kirjailijan oppivuodet kestivät kauan. Vasta kolmenkymmenen ikäisenä hän oli jossain määrin tyytyväinen teksteihinsä ja alkoi näyttää niitä muille. Hän sanoi, että ei osannut kirjoittaa fiktiota. Hänen ensimmäinen julkaistu kirjansa oli Yksinäisyyden äärellä ( 1982). Se ei ole fiktiota. Ensimmäinen fiktiivinen teos Lasikaupunki ( New York –trilogian ensimmäinen osa) ilmestyi vuonna 1985. Auster sanoi tv-ohjelmassa, että 17 kustantajaa hylkäsi sen. Tästä asiasta en ole ihan varma, koska eräs kollegani sanoi, että se oli Yksinäisyyden äärellä, jonka hylkäsivät. Sivumennen sanoen Samuel Beckettin esikoisromaanin hylkäsi 32 kustantajaa. Suomessa tuollaisiin ennätyslukuihin ei pääse, ei ole tarpeeksi kustantajia. Hylkäämisten määrästä päätellen hylkääminen ei ole pahasta, ainakaan niille joista kehittyy myöhemmin maailman luokan kirjallisuustähtiä ja nobelisteja.

Minun suhteeni Austeriin on vähän outo. Alan aina innolla lukea hänen uutuuskirjaansa, mutta jostain syystä se jää kesken. En osaa sanoa onko minussa vai kirjassa vika. Ainoat poikkeukset ovat olleet Yksinäisyyden äärellä ja Timbuktu, erään koiran( nimeltä Mr. Bones) tarina, jonka luin muutama kesä sitten Talin puutarhassa. Se tarina limittyy muistikuviini puutarhasta, ikään kuin Mr.Bones olisi juoksennellut puutarhan käytävillä. Mutta ei se ollut pelkästään koiran tarina, vaan myös runoilijan tarina, Austerin oma tarina ajalta jolloin hän oli tuntematon runoilija.

Yksinäisyyden äärellä -kirjan luin loppuun viime yönä. Pitkään aikaan mikään kirja ei ole koskettanut minua niin paljon. Hän kirjoittaa kirjan ensimmäisessä osassa näkymättömän miehen muotokuvan: ” Mikään ei herättänyt hänessä voimakkaita tunteita, eivät asiat eivätkä aatteet eivätkä ihmiset, ja koska hänellä ei ollut kykyä tai halua paljastaa sisintään missään oloissa, hän oli onnistunut säilyttämään elämään tietyn välimatkan, välttämään paneutumisen minkään ytimeen. Hän söi, kävi työssä, hänellä oli ystäviä, hän pelasi tennistä, eikä hän silti ollut läsnä. Hän oli sanan syvimmässä ja täysimmässä mielessä näkymätön mies. Näkymätön toisille ja mitä todennäköisemmin myös itselleen.” Näkymätön mies oli Austerin isä. Hieno tarina sekä isän että pojan yksinäisyydestä. Austerin varhaisin muisto isästä oli poissaolo, ja myöhempi muisto: kaipaus.

Kirjan toisen osan nimi on Muistin kirja, jossa Auster pohtii yksinäisyyden, muistamisen ja sattuman teemoja välimatkan päästä , kolmannessa persoonassa, silti oman elämänsä kautta. Olen kirjoittanut jo niin pitkään tänään, että en jaksa enempää. Televisiossa hän sanoi, että ” kun olemme yksin emme, ole yksin. Meissä olävät muut ihmiset, heidän muistonsa. Täydellistä yksinäisyyttä ei ole."

PS. Kun etsin netistä Austerin kuvaa löysin hänen astrologisen karttansa. Hän on Vesimies , syntynyt helmikuun 3. päivä vuonnan 1947 ( Hah, ilmankos tuntui tutulta mieheltä, minun molemmat poikani ovat Vesimiehiä, samoin kuin minä.) Joku ranskalainen on tehnyt perusteellisen selvityksen Austerista tähtien valossa. Selvitys löytyy täältä.