Näytetään tekstit, joissa on tunniste Anne Hänninen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Anne Hänninen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntaina, maaliskuuta 07, 2010

Yksinäisyyden runot

Kuva Anne Hännisen Surusidonnan takakannesta.

Kannen tekijä: Kirsi Kujansuu.


Jos voisin ostaa vain yhden runokirjan tänä vuonna, niin luultavasti se olisi Hännisen Surusidonta. Se ilmestyi viime syksynä, mutta jäi vähälle huomiolle, ehkä siksi että se poikkeaa nykyrunouden valtavirrasta. Se on puhdasta keskeislyriikkaa, vanhanaikaista voisi joku sanoa. Vanhanaikaista sieluani virkistää lukea vaihteeksi runouden suuria teemoja; runoja surusta, menetyksestä, kuolemasta, yksinäisyydestä, vuodenajoista. Ne asiat pysyvät, vaikka maailma muuttuu.


Tunnen yksinäisyyden olomuodot, kasvot.

Ja runous, silkan yksinäisyyden ruumiillistuma

- kaiken kanssa yhtä -

on pienin niistä.

Pinnalla kelluvat naamioiden kuvat,

pohja on yhteinen ja syvä, mutta

jakamaton.


Yksinäisyyttä ei voi jakaa. Sukulaissielut ovat poissa, eri ajoissa, heitä runon minä ei tavannut koskaan. Joku oli, joku jonka kanssa hän katsoi samaa merta, mutta jonka mieli oli eri merissä. Hän valokuvaa kuuta ja tähtiä itseään varten, hetkiä talteen, katselee tarkkaan, ajattelee: Kuka katsoisi minut, tallentaisi, pysäyttäisi kuolemisen?/ Merkityksellisesti, kokonaan nähdyksi tehden!


Hännisen runojen tunnelmassa on kaunista melankoliaa, kansanlaulujen lohduttavaa surua, mutta runokuvat ovat kansanlaulujen kuvia värikkäämpiä ja rehevämpiä, kuin olisivat kotoisin eteläisemmistä puutarhoista. Vahinko että ihmiset eivät lue runoja enemmän. Runot ovat sielun ruokaa. Ilman ruokaa sielu kuihtuu ja kieli kutistuu rationaaliseksi - sanomalehtikieleksi, joka rapisee kuivuuttaan. Ja sitten käy niin ettei ihminen enää muunlaista kieltä ymmärräkään, vaan torjuu sen liian vaikeana, liian erilaisena.