sunnuntaina, heinäkuuta 31, 2016

Ester Nilssonin rakkausprojekti



Ruutukaappaus  http://areena.yle.fi/1-2823489.  Lena  Andersson ja Jörn  Donner keskustelevat Helsinki Lit –festivaaleilla vuonna  2015 Ruotsista ja rakkaudesta.  Pöydän kirjapinossa on Donnerin Pikku  Mammutti ja kirja    Ingmar Bergmanista.

 Donner ei halunnut puhua omista teoksistaan. Niinpä he keskustelivat pääasiassa Lena Anderssonin kirjasta Vailla  henkilökohtaista vastuuta. Donner  oli lukenut  kirjan useita kertoja,  silti  kysyi Anderssonilta  varmuuden  vuoksi mitä se käsittelee. ”Näyttelijän patologista ambivalenssia,” vastasi Andersson.  Keskustelusta jäi mieleeni, että Donner ihmetteli, miksi hyvän koulutuksen saanut, älykäs nainen jahtaa naimisissa olevaa miestä.  Eikö nainen ollut kyllin älykäs ymmärtääkseen että hänen rakkautensa oli hulluutta?
  
Hullun rakkauden aihe kiinnostaa minua.  Ihailen August Strindbergin Hullun puolustuspuhetta, joka on yksi hurjimmista hullun rakkauden kuvauksista, jonka olen ikinä lukenut.  Olen itsekin kirjoittanut pienen kirjan hullusta rakkaudesta, joten ajattelin, että täytyypä lukea Anderssonin kirja. Se käväisi pikalainana luonani, mutta ehdin lukea vain vähän alkua, kun kirja jo piti palauttaa kirjastoon. Tänä kesänä luin sen vihdoinkin kokonaan.

Vailla henkilökohtaista vastuuta on tavallinen tarina naisesta, joka rakastuu ”väärään” mieheen.  Ester Nilsson on runoilija, esseisti ja näytelmäkirjailija.  Hän on siinä iässä (täyttänyt 37 vuotta) jossa parisuhteettomuus  on   painostava  ongelma,  kun  ystävät ja   kaikki  sopivat miehet ovat  naimisissa.  Hän rakastuu näyttelijä Olof Steniin, naimisissa olevaan mieheen, joka näyttelee hänen kirjoittamassaan näytelmässä. (Strindbergillä oli päinvastoin: nainen oli näyttelijä, mies näytelmäkirjailija.) Olofin nimi ei liene sattuma, koska  Strindbergin  läpimurtonäytelmän nimi oli Mäster Olof.

Ester Nilsson aloittaa suhteen sillä oletuksella, että Olof elää onnettomassa avioliitossa ja avioero on vain ajan kysymys.   Hän on suhteen aktiivinen osapuoli – jo kolmannella tapaamiskerralla hän ilmoittaa Olofille, että haluaa jatkaa elämänsä hänen kanssaan, mikä  saa miehen kavahtamaan taaksepäin ja repimään hermostuksissaan lautasliinaa. En ihmettele Olofin käytöstä, ei hänellä ole pienintäkään aikomusta erota vaimostaan, mutta sitä Ester ei tajua.  Seuraa yli kolmesataa sivua rimpuilua suhteessa, jonka lopun lukija arvaa jo ensi sivuilla.  Tämä ei ole mikään romanttinen rakkaustarina, jossa on hullu vaimo ullakolla.

Ester analysoi ja tulkitsee suhdetta jatkuvasti, koulutettu kun on yliopistossa analysoimaan, mutta on täysin sokea itselleen, omille motiiveilleen ja tunteilleen. Hän ei näe edes unia, ei saa niiden välityksellä tietoa mitä hänen psyykessään tapahtuu. Olof on selvänäköisempi kuin hän. Kun Olof sanoo, että hän on tehnyt Pygmalioninluonut hahmon ja rakastunut siihen – hän ei ymmärrä, mitä Olof tarkoittaa.

Jos Olof olisi halunnut pelkkää seksiä, niin suhde olisi päättynyt alkuunsa.  Kirjan ja suhteen puolivälissä Olof  sanoo Esterille: ”Sinun lähellesi ei pääse. Olet kääntynyt poispäin.”  Olof  kaipaa  sitä  mihin Ester ei pysty. Hän on rakentanut muurin heidän välilleen suojellakseen itseään, sillä hän ei ole toipunut edellisestä miespettymyksestään, taiteilija Hugo Raskista. (Heidän tarinansa  on kerrottu romaanissa Omavaltaista menettelyä, jota en ole lukenut.  Se sai Finlandia-palkintoa vastaavan August-palkinnon vuonna 2013).

Patologinen ambivalenssi?


Ei Olof Sten pode patologista ambivalenssia, kuten Andersson tv-keskustelussa esitti, vaan ihan normaalia ambivalenssia kuten kuka  tahansa mies, joka pyristelee kahden naisen välissä. Sellaista sattuu varsinkin silloin kun mies on keski-iässä. Olof on toista kertaa naimisissa. Ensimmäinen avioliiton lapset ovat jo aikuisia. Toisesta avioliitosta ei ole lapsia. Se on kestänyt  kymmenen vuotta, kun  Olof  tutustuu  Esteriin.

Jung on kirjoittanut jossain yhteydessä keski-ikäisen miehen kriisistä, avioliitosta ja uskottomuudesta. Hänellä oli laajalti omakohtaista kokemusta asiasta. Mikäli ymmärsin oikein hänen artikkelinsa, niin hän oli sitä mieltä, että ei seksi, vaan psyyke viettelee miehen avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen. Psyykellä on pyrkimys muutokseen ja kehittymiseen (transformaatioon ja individuaatioon Jungin sanoin).  Sillä on omat tarkoituksensa,  joita   ego ei  ymmärrä,  siksi  muutosprosessi aiheuttaa aina  kärsimystä. Ilman sitä ei olisi kehitystä, Jungin mukaan. Hänelle avioliiton ulkopuoliset suhteet aiheuttivat niin paljon kärsimystä, että siitä syntyi mittava  psykoanalyyttinen tuotanto.


Lukija saa vain vähän tietoa Olof Stenin kärsimyksistä, koska näkökulma pysyttelee tiukasti Ester Nilssonin kärsimyksissä.  Ystävät antavat hänelle terapeuttista kuuntelutukea ja hyviä neuvoja aina kun Olofin kanssa menee huonosti. (Vaimon ystävät ovat piruja, tiesi Strindberg Hullun puolustuspuheessa). Kun menee hyvin, Ester unohtaa ystävänsä.  Tätä menoa kestää kolme vuotta. Lopulta hänen rakkausilluusionsa romahtaa ja Elin -nimisen ystävänsä avustuksella hän tuhoaa suhteensa Olofiin ja samalla Olofin avioliiton. Kirjan lopusta käy selkeästi ilmi, että kärsimys ei kirkastanut Esterin psyykeä.  Katharsista ei tapahdu!   

5 kommenttia:

Anita Konkka kirjoitti...

Kokeilen toimisiko tälläinen kommentiloota ja jätän kommentin Ripsan puolesta:

Pahus kun et ole saanut kommentointia korjatuksi.

Mutta siis kun Lena Andersson sanoo tuossa että näyttelijän patologista ambivalenssia, niin suomeksi se tarkoittaa että näyttelijä on pirun hyvä valehtelija. Sittenkin jos sen saa kiinni, niin se ei tunnusta vaan rupeaa fabuloimaan.

Sitä varten siis Donner kysyy. Muuten romaanin päähenkilö on vain auttamatta joku kukaties haihattelija, hullu. Olen lukenut kummatkin kirjat ja ne ovat kyllä oikein hyviä ruumiinavauksia rikssvenskien sieluille. Tarkoitan tässä sitä tunnettua kultakala-syndroomaa. Se nimittäin kertautuu kaikissa oloissa ja sille pitää aina välillä tehdä obduktio.

Näkyylö tämä kommentti.

Ripsa kirjoitti...

Jaaha. Näkyy tuo ainakin minulle.

Sattumalta näin keväällä Areenalla tuon keskustelun. Niitä oli koottu paljon samaan paikkaan.

Hyvä jos kommentointi toimii. Minusta niiden pitää blogeissa toimia.

Anita Konkka kirjoitti...

No nyt kommentit näkyvät. En ymmärrä miksi ne katosivat itsestään silloin joskus. YLEN Areenalla kaikki Helsinki Litin keskustelut näkyvät toistaiseksi, myös vuoden 2015 keskustelut.

Lena Anersson on kyllä taitava kirjoittaja, tykkäsin hänen sarkastisesta tyylistään. Ilman sitä tuskin olisin jaksanut lukea yli kolmesataa sivua Eter Nilssonin rakkauden kärsimysiä. Minusta hän ei ollut hullu, vaan aika normaali tapaus,
tyypillinen älypää joka analysoi älyllisesti suhdetta, mutta ei ymmärtänyt tunteita.

Ripsa kirjoitti...

Anita,

joo, en tarkoittanut että olisi hullu sillä lailla että hyppisi seinille, mutta ei selvästikään ymmärtänyt että mikä sitä ihmistä sitten kuitenkin ajoi kohti rakkausjuttua. Ester Nilssonilla oli liikaa aikaa.

Oli tuossa kyse vähintään pakkomielteestä, siis rakkauden suhteen. Muistan ajatelleeni sen naimisissa olevan miehen asenteesta että onpas omahyväinen tapaus. Olisi voinut olla tyytyväinen siitä, että fiksu nainen ottaa ja rakastuu siihen. Mutta ehkä se ei oikeastaan ollut rakkausjuttu vaan jonkinlaista peliä.

Niin olen käsittänyt että nuorempien ihmisten elämä kietoutuu kaikenlaisten sosiaalisten pelien ympärille. Hirveätä ajan tuhlausta.

Liisu kirjoitti...

Hupsista. Luen takaperin (taakse päin) näitä kirjoituksiasi. Ja jotain näissä on muuttunut, huomaan. Paljon selkeämpää, helpompi kommentoidakin. Tämäkin kirjoitus on niin kiinnostava että pakko palata se lukemaan tarkemmin. Nyt vain pikalukuna luettuani, huomasin, että Taas on mekittävä muistilistalle uusi kirja (vaikka en ole ennättänyt lukea entisiäkään).