keskiviikkona, heinäkuuta 22, 2015

Karl Ove Knausgård. Taisteluni. Viides kirja

Hyvä lukusää  on  vallinnut lähes koko  kesän, on satanut ja tuullut,     Olen ahminut kirjoja ja  nauttinut  sadepäivistä, kun  olen  saanut lukea  eikä ole tarvinnut   lähteä kastelemaan palstaa. Patrick  Mondianon   tiukan ja niukan modernismin jälkeen olisi ollut vaikeata  päästä Knausgårdin lavean realismin makuun,    ellen  olisi    aikaisemmin tottunut  hänen  tapaansa  kirjoittaa.

Kolmisen vuotta sitten luin ensimmäisen Knausgårdini. Se  oli Taisteluni-sarjan  toinen  kirja, joka  oli  vähällä  jäädä  lukematta, koska  kirjan alku, noin  70 sivua lapsiperheen  arjen  kuvausta,  pitkästytti minua, kuten kirjoitin blogissa  16.12.2012.  Ajattelin silloin , että  jos tämän kirjoittaja  olisi nainen,  kustannustoimittaja  olisi sanonut:  puolet pois, alun  pitää olla iskevämpi,   ei kaikkea  eikä varsinkaan    kakkavaippojen  vaihtoa  tarvitse  kuvata  niin  yksityiskohtaisesti.  Keskustelu  Knausgårdista ja vaipoista jatkuu  Helsingin  Sanomissa, jossa oli  viime   lauantaina  18.7.2015   Sonja Saarikosken  essee Mies, joka teki vaipanvaihdosta  kiinnostavaa.

Jossain yhteydessä Knausgård on sanonut tai kirjoittanut, että  kirjallisuus ei  ole vain sanoja,  kirjallisuus on sitä mitä sanat herättävät lukijassa.  Taistelujen kaikki kuusi kirjaa ovat herättäneet lukijoissa  vahvoja  tunteita:   ihailua, inhoa, kateutta, närkästystä, ahdistusta   ja torjuntaa.  Joillekin on liikaa, että  hän  tulee tunteineen liian  liki.    Jopa heilläkin, jotka eivät ole lukeneet hänen kirjojaan, on mielipide hänestä.


Miten kirjailijaksi tullaan

Knausgårdin  Taisteluni viides kirja (suom. Katriina Huttunen)  on  nuoren miehen kehityskertomus.   Hän  on  kirjan  alussa 19-vuotias  ensimmäisen vuoden opiskelija  Bergenissä.  Hän  opiskelee  Skrivekunstakademietissa ( Kirjoitustaitoakatemiassa),   epäonnistuu kirjoitusyrityksissään. Kilpailutilanne   opiskelijatovereiden kanssa käy liian rankaksi   ja hän alkaa lintsata akatemiasta.  Hän rupeaa lukemaan  kirjallisuustiedettä ja taidehistoriaa   yliopistossa, työskentelee   opiskelijaradiossa,  kirjoittaa  kirjallisuuskritiikkejä,  tienaa  rahaa kesälomasijaisena kehitysvammaisten hoitolaitoksessa ja mielisairaalassa,  soittaa      rumpuja  rock-klubeilla ja  juopottelee  kavereidensa kanssa ja vapautuu   ujoudestaan  ja mykkyydestään humalassa.   Toisin  sanoen  elää tavallista opiskelijaelämää rakastumisineen ja juopotteluineen.

 Minun on helppo samastua tuohon nuoreen opiskelijaan ja kirjailijanalkuun, vaikka olen eri sukupuolta ja sukupolvea.   Aloitin  opiskelun 1960-luvun alussa, jolloin opiskelijaelämä oli paljon poliittisempaa kuin 1980-luvun lopussa, jolloin Knausgård aloitti, mutta  olin yhtä epävarma ja itsekeskeinen,  myös    rakkauden ongelmat olivat  samankaltaisia.   Ja  hänelläkin oli lukihäiriö.   Hän tunnustaa sen  ystävälleen Geirille,  ja  kertoo että hän oli lukenut tuskin mitään ennen kuin tuli Bergeniin opiskelemaan. Hänhän  on kuin muinainen  Demosthenes,  jolla oli puhevika!   Tarinan mukaan  Demosthenes  harjoitteli meren rannalla kiviä  suussaan puheita, niin hänestä tuli antiikin kuuluisin puhuja.  Mutta miten  Karl Ove  pääsi Skrivekunstakademietiin, ellei   hän ollut  lukenut mitään? minä ihmettelen. 

 En tunne  kasari- enkä ysärimusiikkia, jota hän kuunteli ja soitti, eikä se kiinnosta, mutta   minua  kiinnostaa hänen   opiskelunsa  Bergenin kirjoitusakatemiassa  ja   kirjat joita hän luki. En itse  ole saanut  kirjailijakoulutusta ( paitsi kantapään kautta),  mutta  jos  olisin  saanut, olisin kestänyt  opiskelijatovereiden ja  opettajien  kritiikkiä yhtä vähän  Knausgård.  Kasvojen menettämisen pelko olisi ollut yhtä suuri, samoin häpeä epäonnistumisen jälkeen, tuttua  myös huonommuudentunne. Kirjoja lukiessaan hän  vertasi  itseään niiden kirjoittajiin ja toteaa, ettei hänellä ollut mielikuvitusta, vaan kaikki hänen kirjoittamisensa  liittyi todellisuuteen ja omiin kokemuksiin.  Kun  hän  luki V.S. Naipaulin Saapumisen   arvoitusta ( yksi mielikirjoistani aikoinaan),  hän suri ettei hänellä ollut  Naipaulin  varmuutta ja kirkkautta.  Hänen mukaansa ”sellaista oli  lukea Naipaulia kuten  muitakin  hyviä kirjailijoita, yhtä  lailla nautintoa kuin mustasukkaisuutta, yhtä lailla  iloa kuin epätoivoa.”   

Hän  ihaili Thomas Bernhardia,  jonka  kieli ja rytmi  inspiroivat  häntä.  Bernhardia  oli norjannettu jo 1990-luvun  alussa,  Suomessa vasta 2000-luvun  alussa ( vuonna 2007).    Hän ei ollut ainoa Bernhardista innoittunut norjalainen. Kun hän  sai  Morgenbladetista arvosteltavakseen Stig Sæterbakkenin romaanin,  hän  teilasi sen koko sivun jutussa, koska se  oli hänestä pelkkää Thomas Bernhardin jäljittelyä, toki  suuri romaani, ”kuin jättiläismulkku, ensisilmäyksellä vaikuttava, mutta niin iso, ettei  veri jaksanut nostaa sitä pystyyn ja tehdä siitä toimintakelpoista,  vaan siitä tuli puolijäykkä, ”  hän kirjoitti   ilmeisesti kateuden  inspiroimana. Sæterbakken, joka oli  melkein ikätoveri ja  julkaissut jo  runokokoelman ja kaksi romaania,  eikä hän ollut  julkaissut ensimmäistäkään kirjaa.  Hän tunsi 25-vuotiaana olevansa  luuseri, joka  ei ollut saanut mitään aikaan.  Voi miten tuttua! minä ajattelen tätä lukiessani.

Kun  Tore Renberg, paras  ystävä ja bändikaveri,  kertoi riemuissaan että hänen käsikirjoituksensa  oli hyväksytty  seitsemännentoista hylkäyksen  jälkeen,  Karl Ove  oli   synkkänä kateudesta: ”Tämä oli niin epäreilua. Tämä oli niin helvetin epäreilua. Miksi hän, neljä vuotta nuorempi kuin minä, oli saanut lahjan, mutta minä en?”
 Hän oli yrittänyt kirjoittaa yli kymmenen vuotta kaunokirjallisuutta. Vuodet vain kuluivat eikä kirjoittaminen sujunut, parisuhdekin ahdisti. Hän osasi kirjoittaa artikkeleita,  arvosteluja   ja haastatteluja, mutta heti kun  hän istui kirjoittamaan kaunokirjallisuutta, joka ”oli ainoa asia mitä   hän halusi  elämässään  tehdä,  ainoa asia minkä  hän koki tarpeeksi mielekkääksi,”   hän meni jumiin.

 ”Ja  sitten yhtäkkiä, kuin tyhjästä, aloin kirjoittaa.  Tosin  Tore oli auttanut häntä  alkuun ja   Geir Gulliksen, Toren kustantaja,  oli kannustanut jatkamaan, ja niin esikoisromaani  oli alkanut  lopultakin  syntyä.  Hän oli 29-vuotias, kun se ilmestyi kahden  vuoden kuluttua.  Se sai hyvät arvostelut,   kaksi sivua Dagbladetissa, häntä verrattiin  Hamsuniin, Mykleen ja Nabokoviin.Puhelin alkoi soida, hän  sai  haastattelu- ja esiintymispyyntöjä. ”Kun luin  haastatteluja, häpesin silmät päästäni.  Makasin yökaudet valveilla miettiessäni mikä idiootti olin,” hän kirjoittaa ja  jatkaa: ”Minua ihmiset olivat alkaneet kohdella eri tavalla , nythän olin ’joku’. Vihasin sitä. Kaikista asioista oli kadonnut merkitys, niin  siinä  oli käynyt.   Myös tuo on minulle  tuttua esikoiskirjailija-ajaltani.

  Kun esikoisromaanini ilmestyui, olin  samanikäinen kuin Knausgård.    Hänen isänsä oli kuollut     kuollut  hänen kirjansa ilmestymisen aikoina. . Minun isäni  oli kuollut kesällä, kun kirjani ilmestyi syksyllä.  Suhde  isään  oli ristiriitainen ja vaikea,  seurauksena oli surun sijasta masennus.  Hänen masennuksensa kesti neljä vuotta, minun lähes kymmenen vuotta. Hän  kirjoittaa: ”pimeys  tiivistyi sisälläni, ilo katosi minusta en enää tiennyt mitä  halusin tai mitä tekisin, tiesin vain että poljin  paikallani, olin jumissa. 

Jokaisella kirjalla on hintansa. 

 Kun Karl Ove vapautuu  kirjoituslukosta, hän  alkaa kirjoittaa toista kirjaansa ja  hänen avioliittonsa päättyy umpikujaan. Vaimo  on mustasukkainen  kirjoittamiselle  ja  pettää häntä, kun ei kestä, että yhtäkkiä hän säteilee onnesta.  Vaimo sanoo epätoivoisena ”Olet ollut alamaissa neljä vuotta siitä  syksystä asti kun isäsi kuoli ja julkaisit esikoisteoksesi, ja meillä on ollut niin raskasta, niin vähän iloa. Olen yrittänyt, olen kokeillut  kaikkea. Ja sitten pystyt taas kirjoittamaan, ja sitten olet taas iloinen. Se oli suunnattoman provosoivaa. Minusta tuntuu, että minulla ei ole mitään tekemistä  elämäsi kanssa. Minusta tuntuu että olen täysin ulkopuolinen.” 

Enemmin tai myöhemmin lähes jokainen kirjailijan rakastettu tai  puoliso, mies tai nainen, joutuu kokemaan saman: vain   kirjoittaminen on tärkeätä, millään muulla ei ole merkitystä. Knausgårdin sanoin kirjailija on Dracula, joka imee ravintoa muiden  ihmisten tunteista.

Minua viehättää Knausgårdin omaelämäkerrallisessa  sarjassa se että hän  kirjoittaa ilman ironiaa, hän tosissaan  ja vakavissaan, mikä  on  (uhka)rohkeata  aikana, jolloin  kaikkea ironisoidaan.

Seuraavaksi  aion lukea   norjalaisen  Cora Sandelin omaelämäkerrallisen  Albertine-sarjan, joka kertoo naistaiteilijan uran vaikeuksista. Se ilmestyi suomeksi 1950-luvun lopulla. Luin  sen teinityttönä ja se teki minuun silloin suuren vaikutuksen.  Ymmärsin miten vaikeata oli Sandelin aikaan naisena luoda uraa.   Sittemmin olen  lukenut  Simone  de Beauvoirin omaelämäkerrallisen  sarjan, mutta unohtanut  miksi se ei vaikuttanut minuun yhtä suuresti kuin Cora Sandel.   Olin tietysti    vanhempi ja kyynisempi  enkä  uskonut  hänen  rehellisyyteensä.