sunnuntaina, tammikuuta 25, 2015

Virginia Woolf

Tänään, helmikuun 25.päivä on kulunut 133  Virginia  Woolfin syntymästä.  Lapualainen isoäitini oli vain   12 vuotta nuorempi kuin hän. Hehän olivat  melkein ikätovereita!  Luen  parhaillaan Virginian romaania  Vuodet, joka  ilmestyi vuonna 2013 suomeksi, vihdoin ja viimein.  Mutta ei se kirja tee minuun  yhtä suurta vaikutusta kuin aikoinaan Mrs. Dalloway ja Majakka.  Ne olivat 80- ja 90-luvuilla  minun lempikirjojani, joita luin yhä uudelleen.  Liekö  vika  minussa vai kirjassa, ettei   ettei se  ole saanut minua innostumaan?  Olen vasta puolessa välissä , joten on ennenaikaista sanoa  onko kirja loppuuna srti pitkästyttävä.


Virginia  Woolfin  syntymäpäivän kunniaksi  julkaisin äsken  Kirjailijan päiväkirjassa ekstran  Virginia Woolf ja Kodin enkeli.   Jätin sen  pois  Unennäkijän muistelmissa, mutta muistaakseni viittasin jossain yhteydessä  kodin enkeliin.


lauantaina, tammikuuta 24, 2015

Tiedoksi blogin lukijoille

Kirjailijan päiväkirja on ollut  kesannolla  pari vuotta.   Se on  vanha blogi, täyttää 13 vuotta  helmikuun alussa. Olen  ottanut  sen jälleen käyttöön. Julkaisen siellä  Unennäkijän  muistelmien   ekstroja,  toisin sanoen  sitä  aineistoa,  joka  jäi  pois  editointivaiheessa.


Shakespeare and Company   ulkopäin

Ensimmäinen esktra on ote matkapäiväkirjasta, jota kirjoitin  Pariisissa  loppusyksystä 1988.

http://anita-konkka.blogspot.fi/2015/01/ekstrat1-shakespeare-and-company.html


Shakespeare and  Company sisältäpäin

Bloggaamisesta


Ilmoitin   Kirjailijan päiväkirjan eilen  blogilistalle. Siellä oli  yli 35 000 blogia.   Kun   13 vuotta sitten aloitin blogaamisen, Pinserin   blogilistalla oli  vähän toistatuhatta blogia.   Niin paljon  jo ennen minua!  

Eilen  tai toissapäivänä joku nuori  bloggaaja  väitti  Kympin uutisissa, että silloin kun hän aloitti 9 vuotta sitten, ei  ollut olemassa yhtään blogia.   Lausunto herätti  Facebookin  Wanha Blogistan-ryhmän eloon ja sai  aikaan  vilkkaan keskustelun, joka jatkuu yhä.    Vanhat  blogistanilaiset  eivät   kirjoita  enää  yhtä  suurella innolla kuin  kymmenen vuotta sitten, jolloin    bloggaaminen  ei ollut vielä kaupallistunut, vaan   oli hauska harrastus,  ja melkein kaikki  Blogistanissa tunsivat toisensa  ainakin virtuaalisesti. Sitten tuli Facebook ja  moni  bloggaaja  siirtyi  sinne, niin minäkin.  Facebookiin  oli paljon helpompi kirjoittaa  parin  kolmen rivin  tokaisu kuin istua  tietokoneen ääreen kirjoittamaan  harkittua mielipidettä blogiin.  Jotkut  sentään jaksavat vielä   puurtaa,  kuten  Kemppinen.   Hän jaksaa päivittää joka päivä eikä hänen  sivuillaan näe mainoksia.  Kaikki eivät ole  kaupallistuneet,  onneksi!


Kirjoittaja Shakespeare and Companyn ulkopuolella joulukuussa 2013

sunnuntaina, tammikuuta 18, 2015

Sekaisin kirjasta

Niin sekaisin olin, että en tiennyt eilen onko lauantai vai sunnuntai.  Väitin kivenkovaan metrossa tapaamalleni kollegalle, että on sunnuntai, mutta hän väitti että on lauantai. Niin olikin.  Terveyskeskuksen muistikokeessa olisin varmaan saanut dementiapisteet.

Olin valvonut kolmena yönä peräkkäin kolmeen asti ja lukenut  Jussi Valtosen romaania He eivät tiedä mitä tekevät, noin  186 sivua per yö.  Alussa oli vaikea päästä kirjaan sisälle. Niin minulle käy monesti,  siksi aloitan   romaani usein vasta toisesta tai kolmannesta luvusta ja palaan ensimmäiseen  lukuun myöhemmin.

Tarina alkaa vetää sivun 70 paikkeilla, kun niin kutsutut ekoterroristit ottavat kohteekseen neurobiologian professori Joe Chayefskin, joka käyttää uraauurtavissa tutkimuksissaan koe-eläimiä.  He käyvät yliopistolla tuhoamassa aluksi hänen työhuoneensa. Myöhemmin he vievät hänen pihamaalleen sianruhon ja häiriköivät hänen perhettään heittämällä tiiliskiven ikkunan lävitse, huudattavat aidan takana sumutorvea ja huutavat megafoniin: ”Shame on on you! Shame on in you!”  Aika vanhanaikaisia menetelmiä, minä ajattelin tässä vaiheessa.

 Joen vainoojat osaavat myös kyberterrorismin alkeet.  He perustavat  hänen tutkimustyölleen omistettuja vihafoorumeja.  Ne nostavat hakutulosten ensimmäiselle sivulle kirjoituksia, joissa panetellaan häntä ja hänen tutkimustuloksiaan.   Kun yliopistolla aletaan vihjailla että negatiiviset hakutulokset tekevät hallaa neurobiologian tutkimusyksikölle, Joen on pieni pakko kääntyä digitaalisen maineenhallintayrityksen puoleen ja ostaa 4000:lla dollarilla  ”massiivinen robotisoitu  operaatio, jossa hänen nimeään haettaisiin  tuhansia kertoja päivässä esimerkiksi yhdistelmillä  Joseph Chayefski arvostettu, Joseph Chayefski tutkija,  Chayefski tiedepalkinto, Chayefski Nobel-ehdokas,” jotta hakukoneiden etusivun  roskalinkit saataisiin  pudotettua alemmaksi.

Tulevaisuuden lapset

Joen kaksi teini-ikäistä tytärtä viettävät aikaa digitaalisessa verkostossa ja aiheuttavat hänelle harmaita hiuksia kuten kaikki teini-ikäiset lapset  vanhemmilleen   aina  ja kaikkialla. Joe yllättää 11-vuotiaan Danielle -tyttärensä lähettämässä matkapuhelimella alastonkuvaa poikaystävälleen.  Sitten hän löytää 15-vuotiaalta Rebecca-tyttäreltään läpinäkyvän design-käsilaukun, joka sisältää hieromasauvan näköisen tyylikkään vempaimen ja lääkepakkauksen, joka sisältää ALTIUS –nimisiä tabletteja ”painesidonnaisiin vuorovaikutusongelmiin, tilannesidonnaiseen stressiin ja sosiaalisiin liitännäisoireisiin.”  Seuraa tyypillinen vanhempien ja murrosikäisen tyttären välinen konflikti.  Vanhemmat tivaavat mistä laukku sisältöineen on peräisin.

Selviää että hieromasauvan näköinen vempain on iAm, Minä olen –kokemuslaitteen prototyyppi. Se on langaton, käyttöliittymätön katselulaite, jolla pystyy selaamaan nettiä, katselemaan videoita ja elokuvia, kuuntelemaan musiikkia, päivittämään yhteisöviestimiensä sivuja jne. Suuryrityksen markkinointiosasto on lahjonut Rebeccan lähettämään laukusta ja sen sisällöstä kuvia yhteisöviestimiin ja kantamaan sitä aina mukanaan, koska markkinointi on huomannut, että hän on mielipidevaikuttaja, hänellä on yli 4000 seuraajaa yhteisviestimissä.   Ainoa mitä Rebecca on luvannut suuren markkinointiyhtiön edustajille, on että hän pitäisi iAm-laitettaan aina auki.    Tyttärestä isä on täysi kalkkis, kun tämä ei hyväksy iAmia eikä sitä tyttö on myynyt elämänsä jollekin markkinointiyritykselle.   Mutta ei kulu aikaakaan, kun iAmista tulee niin mediaseksikäs, että kaikki haluavat sellaisen, jopa nuoremmat työtoverit Joen  tutkimusyksikössä.

Joella on Suomessa poika, Samuel, jota hän ei ole tavannut pariinkymmeneen vuoteen. Eräänä päivänä hänen työhuoneeseensa yliopistolle ilmaantuu kaksi FBI:n agenttia, jotka kyselevät missä hänen suomalainen poikansa on, kenen kanssa hän liikkuu, mitä hän tekee, onko pojalla jotain isäänsä vastaan? Joe ei ole pitänyt poikaansa yhteyttä eikä osaa vastata agenttien kysymyksiin.

Kun Joen tyttärille lähetetään neulapommi, tilanne kotona kärjistyy (onneksi pommi ei sentään lauennut) ja hän ottaa yhteyttä digitaaliseen vartiointipalveluun.   Johtava tietopalveluasiantuntija selvittää mistä päin vaara uhkaa, eikä kulu aikaakaan kun hän latoo faktat Joelle.   Samuel on eläinaktivisti, yksi niistä jotka kutsuvat Joeta Hitleriksi ja sylkevät hänen selkäänsä, tietopalveluasiantuntijaan mukaan: ”syrjäytynyt nuori mies, periaatteessa älykäs, lahjakaskin ehkä, surullisesti heittänyt hukkaan mahdollisuutensa, saamattomuuttaan tai mielenterveysongelmiensa vuoksi, tullut tyttöystävänsä  jättämäksi ja tästä  katkeroitunut niin että syyttää siitä muita ja haluaa kostaa koko yhteiskunnalle.” Joesta tuntuu, että kysymys on väärinkäsityksestä, hätäisesti vedetyistä johtopäätöksistä, onnettomien yhteensattumien summasta.  Joen tunne  on oikea, mutta suuri pyörä on  jo kierähtänyt käyntiin.  Pelko valtaa hänen mielensä ja vie kohti tragediaa.

Dystopia

En ole dystooppisen  kaunokirjallisuuden harrastaja.   Minua  eivät  kiehdo  synkeät  tulevaisuudenkuvitelmat.  Olen lukenut  vain  kolme  dystopiaa kauan sitten. Ne ovat: Eugen Samjatinin Me,   Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ja  George  Orwellin Vuonna 1984.  Anthony Burgessin  Kellopeliappelsiinia yritin kerran lukea, mutta se oli niin  vaikeata kieltä, että jäi kesken.

Lukemissani dystopioissa joidenkin aina onnistui vapautua totalitarismin kynsistä, ruveta ajattelemaan omilla aivoillaan ja jopa rakastua. Uljaassa uudessa maailmassa muistaakseni joku onnellinen löysi Shakespearen teokset hengenravinnokseen -  hänen varhaiskasvatuksessaan oli ilmeisesti tapahtunut jokin virhe.  Siinä maailmassa ihmisten elämän tarkoitus oli kuluttaminen. He söivät soma-tabletteja ja olivat onnellisia.  Valtosen kirjan  ALTUIS- tabletit lienevät  soman sukulastuotteita.  Mutta Valtosen kirjasta en löytänyt toivonpilkahdusta, päinvastoin, toivo tapetaan lopussa.

Dystooppinen lähitulevaisuus on jo täällä.  Demokratia tekee kuolemaa, suuryhtiöt ja totalitääriset markkinavoimat hallitsevat maailma taloutta.  Markkinointiyritykset manipuloivat ihmisten tajuntaa, että ihmiset kuluttaisivat ja ostaisivat jatkuvasti uusia vempaimia   jotta talouden pyörät pyörisivät.  Minäkin näpräilen muiden mukana metrossa älypuhelinta, vaikutteille altis kun olen. iPhonesta  sentään onnistuin luopumaan, ja iMacia   en ole koskaan omistanutkaan, vaikka  ne ovatkin  mediaseksikkäitä kapineita.  

Valtosen kirja  oli painava   ulkoisesti,  ja  niin raskas  sisäisesti,  että sen jälkeen   piti  lukea jotain kirkasta,  kevyttä  ja selkeää, että saisin unta. Otin hyllystä zenmunkki Ryookanin  Suuren hupsun (suom.  Kai Nieminen) ja luin sattumanvaraisesti  muutaman runon,  joista yksi oli seuraava:

Pimeän  yön unet
ja valveilla todellisuus
-         kumpi vie voiton?
Pannaan ne kilpailemaan  turhanpäiväisyydestä.

Mutta eräs kysymys jäi vielä vaivaamaan mieltä ja esti unentulon:  Miksi  Finlandia-kilpailussa voittajan saa  valita vain yksi henkilö, sehän on  epädemokraattista ja  väärin muita  kirjaehdokkaita kohtaan?