maanantaina, marraskuuta 21, 2011

Huimaus.Tunne

Pisanellon fresko: Pyhä Yrjänä ja  Trebizondin ruhtinatar.
Sant'Anastasian kirkko. Verona.
Kuvan lähde: Web Gallery of Art.

Näinä  pimeinä  marraskuun päivinä  haluaisin olla jossain muualla kuin Suomessa.  Kun  en pääse  matkustamaan ( syy: rahapula), luen  matkakirjoja.  Jonotan  kirjastosta Viivi Luikin Varjoteatteria ja Rosa Liksomin  romaania Hytti nro 6. Yöpöydällä  on Peter von  Baghin Junassa, pieni kirja elokuvien junamatkoista, ja  W.G. Sebaldin Huimaus ( suom. Oili Suominen, Tammi 2011). Alkuteoksen nimi on Schwindel. Gefühle ( Huimaus.Tunne;  po. Tunteet), mutta  syystä tai   toisesta   Tunteet   ovat  pudonneett  pois  niin  suomen- kuin englanninkielisestäkin käännöksestä.  Se on vain Vertigo.

Luen  Sebaldia hitaasti. Haluan  asua  hänen  kirjassaan kauan ja  nauttia  hänen  kerronnastaan.   Kirjassa on neljä lukua,   neljää matkaa, joista  kolme  matkaa  Italiaan ja  neljäs  matka Saksan ja  Itävallan  rajalla  sijaitsevaan  W:n kylään, jossa kertoja  on elänyt  yhdeksän ensimmäistä vuottaan. Sebald  syntyi  vuonna 1944 Wertachin kylässä,   Baijerin  Schwabenissa, lähellä  Itävallan rajaa.  

Minä luulin,  että  Huimauksen   minäkertojan  nimi on  W.G Sebald.  Mutta sivulla 110 minäkertoja  ilmoittaa   kirjoittautuneensa  veronalaiseen hotelliin nimellä Jakob Philipp Fallmerayer.   Ensimmäinen  ajatus oli:  mitä, matkustaako   Sebald väärillä papereilla? Toinen ajatus:  tämähän on  fiktiota! Olin   hieman pettynyt,   minusta  kun oli tuntunut, että kaikki  mitä  minäkertoja matkalla olostaan kertoo, on tapahtunut  todelliselle henkilölle, johon  minun   oli helppo samaistua.  Samalla tavalla  olen harhaillut  päämäärättömänä vieraissa kaupungeissa ja   seuraani ovat  lyöttäytyneet kulkukoirat, jotka  "kaikkien kulkukoirien tavoin näyttävät juoksevan vinottain kulkusuuntaansa nähden,"  kuten kertoja kuvailee. Samalla tavalla olen istuskellut  puistonpenkeillä, ollut  päiväkausia puhumaton ja kykenemätön  nousemaan yhteenkään  julkiseen kulkuvälineeseen ja  etsinyt  tuntikausia ruokapaikkaa ja päätynyt ravintolaan, jossa kertojan sanoin: "syönyt pahoilla mielin ja ikävässä ympäristössä ruokaa, joka ei lainkaan maistu minulle."   Ja lopulta alkanut vältellä ravintoloita,  jotka sivumennen sanoen  ovat hankalia paikkoja yksinäiselle naismatkustajalle.  Pöydän saa  jostain nurkasta pylvään takaa tai keittiön oven  vierestä, ja  palvelu on yliolkaista.

Marraskuun alussa vuonna  1980  minäkertoja päättää  matkustaa Veronaan Pisanellon  freskon takia.    (Yllä  on kuva   freskosta,  sen  oikeasta  puolesta, vasen puoli on lähes kokonaan tuhoutunut). Hän viipyi  Veronassa kolme päivää ja paneutui  tutkimaan Pisanelloa, jonka maalaukset olivat saaneet hänet toivomaan, että voisi  luopua  kaikesta muusta ja vain katsella.  Kolmannen  päivän  iltana hänet  valtasi   outo tunne ravintolassa, jonka lattia ja seinät olivat kammottavan merensinet. Hän tunsi joutuneensa veden valtaan, ja sitä tunnetta vahvisti meritaulu joka riippui vastapäisellä seinällä. "Katastrofi oli selvästi vain silmänräpäyksen päässä. Minulla alkoi olla  yhä huonompi olo.  Jouduin työntämään sivuun lautasen ja tuskin puoliksi syödyn pitsan ja tarraamaan kuin merisairas reelinkiin. Tunsin miten otsalle kihosi kylmä hiki, mutta  en  pystynyt kutsumaan tarjoilijaa maksaakseni laskun. Sen sijaan, jotta pystyisin edes jotenkuten kiinni todellisuudessa, otin takintaskusta sanomalehden, jonka olin ostanut iltapäivällä ja levitin sen eteeni pöydälle."

Kertojan  saama kohtaus muistuttaa Stendhalin syndroomaa,  jonka oireita  voivat olla  pahoinvointi, sydämentykytys huimaus, pyörrytys,  todellisuudentajun katoaminen,  sekavuus, hikoilu,  ahdistus  ja jopa paniikki.   Syndrooma  on  sanut  nimensä Stendhalin mukaan,   hän kun    sai  Firenzessä  yliannostuksen taiteesta.  Sebald  ei mainitse  syndroomaa, ei  edes  kirjan  ensimmäisessä luvussa, joka  kertoo  Stendhalin eli Henry  Beylen  rakkauksista   Beyle  opiskeli nuorena  rakuunana  rakkautta Italiassa ja  palasi  sinne yhä uudestaan. Mikäpä maa   sen  paremmin sopisikaan rakkauden oppiin!  Seurauksena opintomatkoista oli  kuppa,  mutta myös  teos   Rakkaudesta, jota opiskelin  innokkaasti 60-luvun alkupuolella kun tein proseminaariesitelmää  Stendhalin romaanista Punaista ja mustaa.  

Ehkäpä rakkaus on se tunne, joka on hylätty  epäolennaisena  Huimauksen  suomen- ja englanninkielisestä nimestä.  Rakkausteema toistuu   kirjan  kolmannessa luvussa,  jossa tohtori K.  eli Kafka soutelee Garda-järvellä  tytön kanssa, jolla on merenvihreät silmät, ja kehittelee "fragmentaarista teoriaa ruumiittomasta rakkaudesta, jossa ei ole eroa läheisyyden ja etäisyyden välillä.  Jos avaisimme silmämme, tietäisimme että meidän onnemme on luonto, ei meidän ruumiimme, joka ei enää aikoihin ole ollut osa luontoa. Siksi kaikki valheelliset rakastavaiset, ja sellaisiahan ovat melkein kaikki, pitivät  rakastaessaan silmänsä kiinni, tai sitten heillä on silmät selällään himosta, mikä on sama asia. Ihmiset eivät ole koskaan niin avuttomia, niin pahasti järjiltään kuin juuri rakastuneina."

 Ensimmäisessä luvussa Henry Beyle  souteli  Mme Gherardin kanssa Garda-järvellä. "Yhtenä iltana he olivat keskustelleet onnesta.  Mme Gherardi oli väittänyt että rakkaus, kuten useimmat  muutkin sivilisaation siunaukset, on pelkkää harhaa, jota me kaipaamme sitä enemmän, mitä kauemmas etäännymme luonnosta. Kun etsimme luontoa enää vain toisen ihmisen ruumiista, me samalla etäännymme siitä, sillä rakkaus  on intohimoa joka maksaa velkansa vain itse keksimällään valuutalla, eli se on näennäiskauppaa, jota onnenh saavuttaakseen tarvitsee  yhtä vähän kuin sellaista sulkakynän teroituslaitetta, jollaisen Beyle sanoi ostaneensa Modenasta." 

Huimaus on Sebaldin esikoisromaani. Se ilmestyi  vuonna  1990,  kun Sebald oli   kypsässä 46  vuoden iässä. Kirja päättyy uneen, jossa  minäkertoja nousee vuorelle ja näkee  Lontoon palavan: "Joka puolella häikäisevä valo, ja  tummanpuhuvaa taivasta vasten kaarena kohoava mailinlevyinen tulirintama. Ja seuraavana päivänä hiljainen tulisade - lännessä Windsorin Parkin suunnalla.  Kirjan  alussa Henry Beyle  näkee unta Moskovan palosta.  Hän seisoo vuoren huipulla, eristyksissä muusta maailmasta, keskellä vaakasuoraa lumituiskua ja talojen katoilla loimottavia  liekkejä.

Sebaldin viimeiseksi jääneessä romaanissa  Austerlitz, joka ilmestyi 2001 ( Sebald kuoli auto-onnettomuudessa joulukuussa 2001),  palaa  Luzernin asema ja  minäkertoja  tuntee   kauheata  syyllisyyttä palon takia ikään kuin hän olisi sytyttänyt  tulipalon.   Minä luin  Austerlitzin vuonna 2003 ja  se kosketti  minua ensi sivuilta  alkaen, joilla  Sebald kertoo hellyttävästi  eläintarhan pesukarhusta,   joka pesi pesemistään omenanpalaa " ikään kuin  toivoen että moinen kaikki järkevyyden rajat ylittävä peseminen auttaisi sitä pääsemään pois väärästä maailmasta, johon se oli jotenkin joutunut ilman omaa syytään.”  

Olen kirjoittanut  Austerlitzista Kirjailijan päiväkirjassa.

lauantaina, marraskuuta 12, 2011

Muuan rakastunut mies

Saksan  kansallisrunoilija, salaneuvos  Goethe  maalari  Johan  Joseph Schmellerin  ikuistamana vuonna  1825. Goethe  täytti sinä vuonna   76 vuotta. ( Lähde:  Harenburg Literatur  Tageskalender). Komea, suoraselkäinen   mies,  sydämeltään ikuinen nuori.   "Nerokkaat luonteet kokevat  nuoruuden yhä  uudestaan ja uudestaan, tavalliset ihmiset ovat  vain kerran nuoria," hän kehui itseään vanhoilla päivillään.

Martin Walser  kirjoitti   Goethen  viimeisestä  rakkaudesta romaanin  Muuan rakastava mies ( suom. Otto Lappalainen,  Lurra Editions, 2011).  Kirja on viehättävän vanhanaikainen  ulkoasua myöten.  Sivujen välissä on ohut  punainen nauha, jota voi  käyttää  kirjanmerkkinä. Sellaisia  nauhoja ei  nykykirjoissa enää  näe, eivät ne  sopisi tyyliin.   Käytännöllisiä ne kyllä olisivat, koska  ne eivät putoile  sivujen välistä kuten irtokirjanmerkit.

 Goethen  viimeinen rakkaus oli  19-vuotias  Ulrike  von  Levetzow.    Hän  tunsi tytön entuudestaan  -  hän  kuului tytön  äidin  Amelien ihailijapiiriin.    Rakkaus syttyi  Marienbadin kylpylässä  kesällä  1823 ja  kohta  siitä  tiesi  koko  Saksa.  Goethe oli oman aikansa superjulkkis. Walserin mukaan Goethe oli turhamainen mies: " Hän nautti katseista, supisemaan  kumartuneista päistä, ja piti aina huolen, että Ulrike ja hän puhuivat keskenään." 

 Ulrike  ei   rakastunut Goetheen, mutta häntä  imarteli kuuluisan  miehen seura.  Walserin romaanissa  hänen  seurustelunsa Goethen kanssa   on  sosiaalisesta  peliä,  kurtiseeramista, leikkiä ja ajanvietettä.   Hän  on  rakkauden kohde,  yksi monista  Goethen  pitkän elämän  aikana.   Goethe rakastui joka seitsemäs  vuosi. Oli   melkoisen sattumanvaraista kehen   hänen rakkautensa   kiinnittyi, kun hän  oli luomisen ja  rakastumisen tilassa.   Rakkaus palveli  hänen runouttaan muuta tarkoitusta  sillä ei ollut. Kun  luomisvaihe oli ohi,  rakkaus haihtui. 


 Goethe  kosi Ulrikea. Puhemiehenä  toimi  Weimarin suurherttua.  Äiti-Amielella tuskin oli mitään kuuluisaa sulhasmiestä vastaan, mutta Ulrike empi ja antoi lopulta rukkaset. Seurustelusuhde  kesti 49 päivää ja sen seurauksena  syntyi  Marienbadin elegia, Goethen jäähyväiset rakkaudelle.  "Milloinkaan ennen ei pidättyvä runoilija ole kirjoittanut tällaisia säkeitä [...] Kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana ei tunteva ihminen, suuri  lyyrikko kenties ole ollut koskaan hänessä elävämpi kuin tällä unohtumattomalla hetkellä, tässä elämänsä merkillisessä käännekohdassa," hehkuttaa Stefan Zweig  Goethen elegian syntyä kirjassaan  Ihmiskunnan  tähtihetkiä

Marienbadin  elegia sisältyy kokonaisuudessaan Walserin romaaniin.  Otto Lappalainen on  ollut  mahdottoman tehtävän  edessä, kun on  joutunut  suomentamaan elegian.  Loppusoinnut kyllä rimmaavat, mutta Goethen intohimo ja kaipaus  ovat  kadonneet.  Elegia on vain kalpea aavistus  siitä mitä  Zweig ylistää Goethen "elämänpuun ihanaksi lehdeksi, jossa ei  vielä parinsadan vuoden kuluttuakaan ole jälkeäkään lakastumisesta ja  tummumisesta."   Mahtaako  Suomesta  edes löytyä  nykyään runoilijaa, joka  osasi kääntää Goethea  kadottamatta  tunnetta?

Nostan    hattua (symbolisesti) Lappalaisen  käännösyritykselle ja  Lurra Ediotinsille,   joka   on ottanut   kustannusohjelmaansa   Walserin  kirjan,  niin vailla mediaseksikyyttä kuin se onkin.  Tuskin olisin  kirjaan  tarttunut, ellen  olisi   kuudentoista iässä rakastunut Goethen  Faustiin.  Siis  ensimmäiseen osaan, toista osaa en jaksanut lukea.   Vieläkin  muistan Faustin säkeitä  ulkoa.  Nuoren Wetherin kärsimykset eivät vaikuttaneet minuun yhtä suuresti.  Minusta oli tyhmää tehdä  itsemurha rakkauden takia.   Siihen  aikaan  kukaan ei     lukenut  Goethea, hän oli  auttamattomasti passé, Camus, Hesse ja Kafka olivat  muodissa.  En  voinut puhua   Faustista  kenenkään kanssa,  ettei minua olisi  syytetty erikoisuuden tavoittelusta. 

 Minun  oli  vaikea  lukea  Walserin   kirjaa   puhtaasti   romaanina. Olisin halunnut  tietää mikä on tarua, mikä totta. ( Naisen asiallisuutta!   Goethe kirjoitti siitä.  Vai oliko se  sittenkin Walser?)  Fiktiossa voi  ottaa suurempia vapauksia kuin faktiossa. Voi  laittaa Goethen  laulamaan mustasukkaisuuden  tuskissa   Schubertin säveltämää laulua "Vain ken kaipuun tietää."  Tosiasiassa Schubert ei  ollut  romaanin  tapahtuma-aikaan vielä  säveltänyt  tuota Goethen  runoa.  Tai  voi  lähettää  Marienbadin  elegian   Ulrikelle,   vaikka todellisuudessa  Ulrike sai  elegian vasta Goethen  kuoleman jälkeen.   

 Mutta mitäpä pikkuseikoista! Walser  onnistuu  kuvaamaan  vanhan   Wetherin   rakkauden  kärsimyksiä   niin sisäistyneesti kuin  olisi kokenut  samat kärsimykset itse. Kenties  olikin.    Hän  kirjoitti  romaaninsa  lähes kahdeksankymppisenä. 

 Walser  suhtautuu  kansallisrunoilijaan  lempeällä  ironialla, toisin  kuin  Erik Walström, jonka Kärpäsenkesyttäjä, romaani meidän kansallisrunoilijastamme, oli  viime  vuonna  kirjallisuuden Finlandia-edokkaana.  Kun tulee  kyllin  vanhaksi on varaa olla  lempeä jopa kansallisrunoilijalle. 


      

perjantaina, marraskuuta 11, 2011

Torstai on toivoa täynnä

Eilen oli torstai ja  kirjallisuuden  Finlandia- ehdokkaat julkistettiin. Kuvassa heistä kaksi: Rosa Liksom ja Laila Hirvisaari   Akateemisessa kirjakaupassa.  


 Olen tilannut  Rosan Finlandia- ehdokaskirjan Hytti nro 6:n kirjastosta  joitakin viikkoja sitten.  Olen jonotuslistalla  sijalla  31/287, joten toivoa  on että saan  hänen kirjansa luettavakseni ennen joulua.  Se  on  toinen kahdesta ennakkosuosikistani voittajaksi.  Toinen on  Kristina  Carlsonin  William N. päiväkirja.




Kristina Carlson signeeraa  Akateemisessa kirjakaupassa Williamiin päiväkirjaa, josta olen kirjoittanut  täällä aikaisemmin. 


Kolme  muuta  Finlandia-kilpailuun valittua ovat:  Eeva-Kaarina Arosen Kalliorumpu, Laura Gustafssonin  Huorasatu, Jenni Linturin Isänmaan tähden.   Ja Laila Hirvisaaren ehdokaskirjan nimi on  Minä, Katariina.


Ajat ovat muuttuneet. Kaikki  ehdokaskirjat ovat tänä  vuonna naisten kirjoittamia.  Ainakin yksi mies  on jo  pahastunut moisesta "kulttuurin rappiosta."  Täältä voi lukea perustelut pahastumiselle.


Valokuvatorstain  224. haaste on torstai.



torstaina, marraskuuta 03, 2011

Lapsuudenkoti

Nenetsilapsia kotinsa edessä Jamalinmaalla.


Ja kodissa on äiti,  nenetsikirjailija Anna Nerkagi.

"Koti oli maailman keskus, ei maantieteellisessä - tai: ei yksinomaan maantieteellisessä - vaan myös metafyysisessä mielessä." ( Merete Mzarella. Täti ja krokotiili. Suom. Kaarina Ripatti, 1995).

Valokuvatorstain 223.  haaste on  koti.


tiistaina, marraskuuta 01, 2011

Miehen vastoinkäymisiä

Romuald Hazoumè. Simpukka-Bob. Ars11.

Miehen vastoinkäymiset  alkavat, kun mies menee naimisiin. " Naimisiinmeno muistutti pakollisen liikennevakuutuksen ottamista,"  mies  muistelee.   Häntä  ei suhteen rekisteröinti alunperinkään innostanut, mutta nainen sai puhuttua  ympäri: "Yhteinen  veroilmoitus, saadaan  enemmän  palautuksia," nainen perusteli. 

 Naisen   mielestä  mies  on luuseri, kun  se istuu kotona,    kirjoittaa tietokoneella runoja ja  parantelee työkseen firmojen   kotisivuja sekä   hoitaa  lapset sillä aikaa kun   nainen tutkii  "miesten vekottimia" sairaalassa.  " Sinä painut töihin, alat painaa Miesten töitä ja saada Miesten palkkaa ja rupeat elättämään perhettäsi kuin Mies!" nainen patistaa.

 Mies  saa töitä karjatilan paimenena. Lehmät  karkaavat   kylän  kaalipeltoon ja syövät kaikki kaalit.  Mutta mies  ylennetään  traktoristiksi.  Kuukauden  kuluttua  sekin ura romahtaa, kun hän sohaisee traktorilla heinävaraston pääkatkaisijaa ja   viisikerroksisen  talon kokoinen varasto palaa  poroksi  puolessa tunnissa. 

 Miehen    vaimo  on aikamoinen pakkaus. Sen lisäksi että hän on  shoppailuhullu -  kuten   sivumennen sanoen lähes tulkoon kaikki virolaisnaiset Neuvostoliiton romahduksen jälkeen -  hän juo    niin,  että silmillä on nakit " kuin  konalan norsulla. "  Sellaista  sanontaa  en ole ennen kuullut. Ehkä se on  suomentaja Hannu  Oittisen luovan mielikuvituksen tuotetta. Olisi   hauska  tietää, mitä ilmaisua Olavi  Ruitlane on käyttänyt alkuteoksessa  Nainen.

 Miehellä oli totisesti kestämistä  avioliitossaan.   Mutta ei   miehen elämä  pelkää helvettiä ole.   Naiset  auttavat  häntä kestämään.   "Hääyön jälkeen minulle kehittyivät suhteet Kiihkeään naiseen, Nuoreen naiseen, Tyttölapseen ja  Vielä jokuseen naiseen," mies   tunnustaa.    Avioliiton loppupuolella kuvioihin  ilmestyy Pikkuvaimo, jolta  mies saa  niin paljon voimia, että   pystyy  riuhtaisemaan itsensä irti  epätyydyttävästä liitosta.   Pikkuvaimo on täysin erilainen kuin  aviovaimo. 

"Pikkuvaimo  ei huutanut koskaan vaan jopa puhui niin hiljaisella äänellä, että keskustelumme muistuttivat enemmän  hiljaisuutta kuin puhetta. Ja minut nähdessään hän ilahtui joka kerta. On hyvin  erikoinen tunne kun ymmärtää Naisen tahtovan sinua vain siksi että olet Mies. Ilman turhia krumeluureja."

Pieneen kyynisyyteen taipuvaisena naislukijana ajattelen, että  mahtavatko miehen vastoinkäymiset olla  ohitse. Entäpä jos  Pikkuvaimossa  tapahtuu  muodonmuutos, joka on niin yleinen  avioliitoissa ja   Pikkuvaimo alkaa huutaa ja esittää vaatimuksia eikä  enää ilahdu, kun  mies ilmestyy  kotiin  ryyppyreissuilta.

Kun luin Ruitlanen pientä romaania, mieleeni  tuli   J. P. Donleavyn  Holtiton mies, jonka  luin  kuusikymmentä luvun lopussa.  Olin  tunnistavani  Ruitlanen  kirjassa samansukuista veijarihenkeä ja mustaa huumoria.  Donleavyn kirjasta on tosin niin kauan että  muistikuva on hämärätynyt. Pitäisi  vertailun vuoksi lukea se uudestaan, mikäli sitä enää  kirjastosta löytyy.


Olavi  Ruitlane Helsingin kirjamessuilla.   Myöhästyin  tilaisuudesta, jossa  hän puhui Naisesta. Kuulin  vain loppuosan.  Hän  kysyi, mikseivät miehetkin saisi   kuvata tunteitaan.  Että ei se ole  naisten yksinoikeus.

Kenties hän oli jo puhunut  kirjansa  syntyprosesssista.   Hän  ajatteli    ensin tehdä  interaktiivisen  romaanin ja perusti sitä tarkoitusta varten blogin, jossa  hän kertoi avoimesti  omasta avioeroprosessistaan ja  yksityiselämästään. Hän toivoi että miehet  kertoisivat blogissa omista kokemuksistaan.  Jostain  luin, että  hänen bloginsa joutui  oikeuskäsittelyyn  ilmeisesti siksi, että se  loukkasi intimiteettisuojaa.  Oikeuden päätös  pakotti  hänet sulkemaan  blogin.   Olisin halunnut  kysyä  pitääkö  se todella paikkansa, mutta    yleisöllä ei ollut mahdollisuuksia esittää kysymyksiä.