lauantaina, joulukuuta 18, 2010

Tonttu ei vaan saa unta.


Vuodessa  on kaksi  kuukautta, jolloin poden unettomuutta,  toinen  on   joulukuu, jolloin on liian pimeätä, ja toinen  kesäkuu, jolloin  on liian valoisaa.  Unettomuutta on jatkunut vuosikausia.  En selviä  noista  kuukausista ilman  nukahtamislääkettä.

 Öisin  voisi tietysti tehdä jotain  hyödyllistä,  esimerkiksi siivota  tietokonetta  tai kirjoittaa, mutta en jaksa.   Kirjojen  lukeminen onnistuu,  tosin  ei  aina.  Ajatutukset  lähtevät helposti  harhailemaan.   Kun luin  tämän  vuoden Finlandia-voittajaa, aloin muistella omaa  lyhyeksi  jäänyttä  Gallup-haastattelijan uraani. Minua  hirvitti soittaa ovikelloa, kun ei koskaan tiennyt miten  pahantuulinen ihminen oven takaa ilmaantuu.  Sitten rupesin muistelemaan miten  monessa  teoksessa   nenällä on ollut   merkittävä osa. Muistin  Gogolin Nenän,  Cyrano de Bergeracin nenän ja  Pinokkion nenän.  

 Pidän Nenäpäivän   päähenkilöstä. Hän on   minusta kuin  Tatin  elokuvien monsieur  Hulot,   joka  on vaihtanut liian lyhyet housunsa hameeseen,   pannut  hassun peruukin päähän  ja  ylimaalannut huulensa.   Päähenkilö nimeltään Irma on   yhtä hyväsydäminen koheltaja  kuin Hulot.   Hänelle  sattuu ja tapahtuu jatkuvasti  kaikenlaisia   kommelluksia,  varsinkin silloin kun  hän työntää nenänsä ihmisten asioihin.



Voihan nenä! ajattelin,  kun olin  lukenut Nenäpäivää sivulle  186.  Kirjasta olisi  tullut loistava,  jos  se olisi puolet tiiviimpi.  Kieli  on  lähtenyt viemään kirjailijaa,  vaikka pitäisi olla päinvastoin: kirjailija vie  kieltä. Mikko  Rimminen on tarkka kielenkäyttäjä runoissa, mutta miksi hän   romaanissa  tursottaa   kieltä   kuin kermaa kakun päälle?  En ole  lukenut  hänen muita romaanejaan, joten en tiedä kuuluuko tursottaminen hänen tyyliinsä. 

 Näytteeksi  lyhyt proosaruno kokoelmasta Sumusta pulputtavat mustat autot.

Vielä kerran kello

Aamulla valo vetää kaupunkia vinoon. Kun porraskäytävä kaikuu ja ilosanoma lankeaa kynnysmatolle, seisoi siinä väärä kuningas, kuuliainen hirvi punaisissa valoissa:ihmisten ilmoilla, veliseni, tunnemme läsnäolon läsnäolonpakon, soivan sovittelevan puheen.
      Ja sisäpihan pahvilaatikossa lyhyt uni on tältä erää käynyt,huoneessa kello huutaa herää herää on ihana päivä, kukkuluuruu, meitä vielä kuu kutsuu, kuu kutsuu, kukaan ei kuuntele.



4 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Anita, sinulla vain pimeähormoni, se tuo melatoniini, toimii tavallista pontevammin. Siis reagoi sekä pimeyteen että valoon. En vain millään muista missä aivon osassa se hormonitehdas sijaitsee.

Meillä on uusi Valkolinna (se Revellin vanha suojeluskuntatalo on todettu ainoastaan osin suojeltavaksi, joten grynderi sai oman linnansa), jonka pohjakerroksessa on kaikenmaailman hoitoja antava pulju, lymfahoitoa, hierontaa ja kaustislaista jäsenniksautusta. Jos olisit täällä työntäisin sut sinne ja ehkä rupeaisit nukkumaan...

Hirlii kirjoitti...

Nenäpäivän Irma on valloittava hahmo, ja tapa miten Rimminen kuvaa hänen maailmaansa on huima, ei mitään silkkaa hauskuuttamista. Kuten todellinen klovneria onkin, tragiikka kajastaa sieltä takaa.

En ole vieläkään saanut loppuun tätä kirjaa kun en halua lopettaa sitä. Mä jotenkin tykkään tässä romaanissa siitä roiskeesta, että se ei ole niin loppuun asti sliipattu ja siisti. Se sopii Irmaankin...

ellinoora kirjoitti...

En ole lukenut Nenäpäivää vielä, mutta luepa, Anita, Rimmisen Pölkky. Jos siis ihmettelet miten kieli vie kirjailijaa. Alastalon salin porukka jää toiseksi.

Teemu Helle kirjoitti...

Anita, tuo "kirjojen lukeminen onnistuu, tosin ei aina" kuulostaa niin kovin tutulta! Vedän sen vielä yöstä koskettamaan myös auringonvalon täyttämiä päiviä; nykyinen hektinen maailma haastaa minut hitaan kirjallisuuden äärelle entistä tiiviimmin, mutta kitkuttelevimmin luontein. Kärsin tästä ajasta, kun on liian pimeää eivätkä aivot oikein jaksa herätä kokonaisena päivänä. Siihen päälle vielä palkkatyö, kesken oleva runokokoelma, niin jo esimerkiksi Cesare Pavesen sinänsä kuulas kerronta ja hartaasti kuvattu torinolaismiljöö painaa kaksin käsin hartioita, silti silmät auki jättäen.

Tulisipa kevät pian.