lauantaina, lokakuuta 31, 2009

Valokuvatorstai:Vuorenpeikkojen luolassa





Tämä  peikkoluola löytyi  kotoa.



Ja tämä luola Uutelasta.   Peikko   seisoi luolan suulla, mutta kun menin lähemmäksi, se katosi.


Valokuvatorstain 146. aihe  vuorenpeikkojen luolassa

perjantaina, lokakuuta 23, 2009

Haavikko-niminen mies




Solnantie


Paavo Haavikko ja Marja-Liisa  Vartio asuivat liittonsa alussa Solnantiellä. Talo ei näy  kuvassa, se on  poppeleiden takana.   Meidän  perhe  asui kuvassa näkyvässä talossa. Haavikon pariskunta kävi meillä  kylässä, mutta  olin niin nuori  siihen aikana, että  heidän  vierailunsa ei minua kiinnostanut, he  olivat minun näkökulmastani vain jotain tylsiä, ikivanhoja aikuisia.  Mauno  Saari  kirjoittaa kirjassa Haavikko-niminen mies, että   inkerinmaalainen venäjän kielen kääntäjä kiljui heille leveän kadun yli, että heidät  on hyväksytty Kirjailijaliittoon.   Katu saattoi olla Solnantie tai sitten Munkkiniemen puistotie, se oli aika leveä.  Kiljuja oli isäni, siihen aikaan  kirjailijana tunnetumpi kuin kääntäjänä. Hän  istui  kymmenen  vuotta Kirjailijaliiton johtokunnassa ja   valitsi  muiden  johtokunnan jäsenten kanssa liittoon jäsenet, joten  hänellä oli ensikäden tietoa.


 Viime yönä  luin   Saaren Haavikko-kirjaa.   Se on  kuin   juorulehti, sen  lukeminen henkistä itsesaastutusta, sitähän  ihmiset  nykyään  harrastavat.  Saari on entinen Iltalehden  päätoimittaja ja  tyyli  sen mukaista. Hän   kuskaa Haavikolle  punaviiniä  ja  kuuntelee   (haastattelee?)   kynä  ja muistilehtiö kädessä häntä.  Aina  ei käy selville  mikä  on  Haavikon, mikä  Saaren sanoja. Tämä saattaisi olla  Haavikkoa: " Kriitikoilla ja huonoilla kirjailijoilla  on työnjako. Huono kirjailija keksii syötit, joihin kriitikko kiinnittää kalan. Pelastin nyt kalastuselinkeinon!"   


 Saaren kirjan    tapauksessa media on  Haavikon pojan avustuksella   kiinnittänyt  syöttiin kalan.   Miksi kirja  piti toimittaa  markkinoille  niin kovalla  kiireellä,  vain vuosi Haavikon  kuoleman jälkeen? Ystävänteko muka. Kirjalle  olisi  ollut eduksi, jos  Saari  olisi  malttanut  käsitellä materiaalia vähän pitempään ja julkaissut  sen vasta sitten kun  sekä omat että  omaisten tunteet olisivat   asettuneet.


 Minua kosketti ja järkytti Saaren kirjassa eniten Haavikon puheet  tyttärestään Johannasta:
 "Hän tuli minun tyköni ja puhui rivosti. En voinut sitä sietää. Tiesin aina ennen kuin hän avasi suunsa, että asia alkaa vitulla ja perkeleellä, että miten hänen asiansa ovat päin vittua, ja että rahaa ei ole, valmiilla juristilla. Ja minä maksoin summattomia summia, sanoin hänelle että  maksan mutta en kestä  kuunnella hänen slangiaan, maksoin aina ja paljon kyselemättä, koska kaikkiin kysymyksiin tiesin vastauksen. Kiristelin hampaita ja sihisin. Ja maksoin, maksoin ja maksoin! [...] Jos kysyt  rakkaudesta, minä vastaan vihasta, vihalla, ja kyllä -katkeruudella, senhän sinä haluat kuulla! Paha ja väärä sana, siinä ei ole pohjaa eikä laitoja ja siksi se on täsmällinen ilmaus sille mitä minä tunsin. En mitään muuta kuin että tuossa on ja mene ulos! Miksi minä olisin sellaista sietänyt, sitä että hän jo kielenkäytöllä halveksi minua siksi että ajatteli ja tiesi minun halveksivan häntä? Kun olin kaikkeni yrittänyt! [...] Itse rikki revitty, riekaleiksi niin ettei ehjää kohtaa, itse ratkottu, avustettuna toki. Minä pidin Johannaa kuin kukkaa kämmenellä, hän oli kaikki mitä tyttö saattoi olla. Mutta hän oli tytärpuoli jolla oli äitipuoli." ( s. 172-173).  Kuulostaa vähän  siltä että  siinä puhuu  Kuningas Lear  humalapäissään.   In vino veritas, vai onko?  


Johanna  kuoli saman päivänä (17.6.) kuin äitinsä  Marja-Liisa Vartio, mutta  tasan  kolmekymmentä  myöhemmin.  Hän  oli sairaalahoidossa alkoholin ja lääkkeiden väärinkäytön vuoksi, pääsi lomalle ja oli matkalla kotiinsa  Lauttasaareen, yritti nousta  bussiin, hiha takertui, hän luiskahti ja jäi bussin  takapyörien alle.  Hän ei kuollut  heti, vaan vasta sairaalassa.  Haavikko ehti käydä katsomassa häntä.   Se oli "pitkä onnettomuus, hidastettu itsemurha, "  Haavikko sanoi.  Ei kai sattumaa että hiha takertui ja  jalka luiskahti  äidin  kuolinpäivänä?    Alitajunta muistaa päivämäärät. Johanna oli 10-vuotias, kun äiti kuoli. Freudin mukaan sattumaa ei ole; ihminen ei joudu onnettomuuteen sattumanvaraisesti, vaan tiedostamaton ohjaa hänen valintojaan.


En  taida  lukea Saaren kirjaa loppuun asti. Näin yöllä  Haavikosta unta,  en muista mitä tapahtui unessa, ei se ollut paha uni, mutta kun  aamulla heräsin, olin aivan tukossa  enkä pystynyt  aloittamaan päivän töitä, mikä  harmittaa minua,  sillä jos en aloita aamulla, koko päivä  menee hukkaan.   Ja   huominen päivä menee kirjamessuilla messuamiseen, kamala paikka.  Samaan  aikaan, mutta eri lavalla esiintyy Jörn Donner, toivottavasti kaikki menevät  sinne kuuntelemaan häntä, ja me  saadaan Saila  Susiluodon kanssa puhua  kaikessa rauhassa keskenämme miten meidän isät  ovat  vaikuttaneet kirjailijanuraamme.





sunnuntaina, lokakuuta 18, 2009

Käsitteellistä rakkautta



Valokuvatorstain  144. aihe on  rakkaus.


Kuvasin  kesällä    sanoja,   joita  videotykki  heijasti satunnaisesti  Mudamin (  Luxemburgin modernin taiteen museon) seinälle ja  kokosin  Picasassa  kollaasin  valokuvista. Klikkaa  kollaasi isommaksi, niin näet sanat ja seinän pinnan  paremmin.

keskiviikkona, lokakuuta 14, 2009

Elinkumppanit?





Miten  kutsua   naista,  joka ei ole  vaimo, mutta jonka kanssa elää parisuhteessa?   Asia jäi   vaivaamaaan, kun luin Claes Anderssonin  muistelmat Jokainen sydämeni lyönti.  Merkintöjä elämästäni,  suom. Liisa    Ryömä, WSOY 2009.   Anderssonin  muistelmissa   nainen jonka kanssa hän elää, on  elinkumppani, kunnes    hänestä kirjan loppupuolella tulee elämänkumppani.  Suomenkielessä  elinkumppani  on  aika kapea   ilmaisu,  koominenkin,  koska  se tuo  mieleen  elimen.   Minä  kutsuisin elinkumppaniksi  henkilöä, jonka kanssa en  jaa  mitään muuta  kuin sängyn.   Miten mahtaa olla  alkuperäisessä tekstissä?    Muuttuuko  livskamrat    levnadskamratiksi kirjan  loppupuolella?


Pidin Anderssonin lyhytmuistelmista.  Hän  ja hänen   ystävänsä   hullaantuivat  nuorina   surrealisteihin ja " innoittuivat  milloin  Michauxin  groteskeista proosarunoista, milloin monsieur Plumesta, jolle kävi aina hullusti."  Jo koulussa he olivat lukeneet  suomenruotsalaisia  modernisteja: Diktoniusta, Björlingiä,  Henry Parlandia. Kateeksi käy.


Ruotsinkieliset     saivat    lukea  omalla äidinkielellään ranskalaisia   surrealisteja,   André  Bretonin romaaneja  ja Henri  Michauxin    Plumen  tarinoita  50  vuotta  ennen kuin  niitä saatiin suomenkielelle, ja  Freudiakin   paljon  aikaisemmin kuin suomenkieliset lukijat.   Ilmankos suomenruotsalainen kirjallisuus  on   vähemmän jähmeää  kuin suomalainen kirjallisuus.    


 Unet  ovat tärkeitä.   Yksi luku  Anderssonin muistelmissa käsittelee  unia. Hän kirjoittaa:   "Unet  eivät valehtele. Ne ovat ikkuna sisäiseen todellisuuteen. Ne ovat todellisuutta aivan yhtä paljon kuin ulkoinen  todellisuuskin; psyyken lahjomattomia ilmapuntareita jotka osoittavat matalapainetta, lähestyvää rajuilmaa tai uhkaavia tulvia. Tai paikallisen korkeapaineen, onnellisten kesäviikkojen, tyvenen ja viihtyvyyden kausia. Kun mietin miten minun laitani  oikein, miten minä v o i n ,  ei ole luotettavampia osoittimia kuin unet. Ne ovat ystäviäni, ne eivät huijaa. Niihin minä luotan." 


Enemmän  Anderssonin kirjasta Preivi-blogissa.








lauantaina, lokakuuta 10, 2009

Kirjallisuus ja unet


Aleksis Kiven hartiat  


Tänään  on Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä.   Kivi oli surrealisti  ennen  surrealismia.   Silkkaa surrealismia  on Simeonin    unilento  kuussa olevaan saapasnahkatorniin.  Kaikki   jotka  ovat   lukeneet Seitsemän veljestä, muistavat sen unen, koska se on  tosiuni,  nähty, ei keksitty, ja siksi   se kommunikoi  suoraan  lukijan  alitajunnan kanssa. 


 Seitsemässä veljeksessä on muitakin unennäkijöitä. Juhani  näkee ennen veljesten  epäonnista kosioretkeä unta seitsemästä munasta, joita rotat, hiiret ja kärpät  kierittelivät ja kolistelivat   niin että ne menivät  rikki.  Ja  Lauri näkee  unta, että veljekset  lyövät  kiekkoa aapiskirjalla   nummella, jota  peittää veriset  häräntaljat.   Uni viittaa Toukolan härkiin, joita veljekset  pakenivat Hiidenkivelle ja jotka  he  teurastivat,  surrealismia   sekin, vaikka  tapahtuikin ns. todellisuudessa eikä unissa.   Seitsemän veljeksen unista tarkemmin täällä.
  

Aleksis Kiven käsi


Jostain syystä  Suomen sivistyneistö ( jo  August Ahlqvista alkaen?) on suhtautunut kielteisesti uniin,  eikä   surrealismi  siitä  asenteesta johtuen ole  saanut  sijaa taiteessa ja kirjallisuudessa.  Jokin aika sitten  Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi kirjoitti blogissaan ( kts.  Unien kuvailu): 
"Unen kuvaaminen kirjallisuudessa ei oikeastaan voi onnistua. Silloin kun unen sisältämä symboliikka ei ole liian ilmiselvää, se on liian hämärää. "
Papinniemi  oli lukenut Kjell Westön uusimman romaanin  älä käy yöhön yksin, josta hän oli pitänyt tavattomasti, mutta aina kun  kirjassa  viitattiin uniin ( noin viisi kertaa 600 sivulla) hänelle  tuli kiusaantunut olo.   Pakkohan  minun  oli  tuollaisen  lausunnon  jälkeen  tarttua  romaaniin ja lukea se.   Minulle  ei tullut   unista kiusaantunutta oloa,  vaan siitä että   kirjan    henkilökuvaus oli  viihteenomaisella   tavalla   pintaa pitkin kulkevaa, eivätkä  ne muutamat  unet   lisänneet  henkilökuviin syvyyttä,   ne    olivat  niin  kliseenomaista  freudia, eivät   oikeita unia,  vaan valeunia. 


Aleksis Kiven  päivän lopuksi  unentulkintaa  Homeroksen  Odysseuksesta.  Otto Mannisen suomeksi tulkitsemana Penelope sanoo:




”Vielä on montakin unt' epäselvää, tutkimatonta,
 eik' ole  ihmisien kaikk' enteet totta ja täyty.
Kaksi on  porttia, joist' unet häälyvät kaikk' ulos astuu:
sarvinen  toinen on portti, mut norsunluutapa toinen.
norsunluu-ovisesta mi portist' astuvi luokse,
vain lume lieto se on, valeviestein vietteleväinen;
sarvenvälkkyisestäpä taas veräjästä mi saapuu, tietää totta,
 ken ihminen vain unen nähnevi moisen.
Mutta en siitä ma tulleen tuon unen hirveän usko."


Penelope  oli nähnyt hirveätä unta, että kotka surmasi hänen kotihanhensa, jotka  käyskentelivät pihalla kaikessa rauhassa  syömässä  ruohoa.   Kreikankielessä   sanat   "norsunluu" ja "vale" muistuttavat  toisiaan, siksi valeunet tulevat norsunluuportista ja tosiunet sarviportista.

Suomalaisten kirjailijoiden  unia ja ajatuksia unista voi lukea kirjasta Unityöt.  ToimKaarina Helakisa. Otava  1988.




lauantaina, lokakuuta 03, 2009

Eroottisia kuvia


 Tiina Pystynen. Kamelilla ratsastajat. 2008 ( viivasyövytys ja akvatinta)


Tiina  Pystysen  eroottisen kuvien näyttely  on  Johan  S -gallerissa, Eteläranta 14 tämän  kuun 11. päivään asti.   En  sanoisi kuvia pornoksi, vaikka niiden   lähdemateriaalia   on  ollut     pornografia  maailmantaiteessa kautta aikojen.     Kuviasta voi käydä   ilahtumassa  samalla kun  käy  ostoksilla  torilla. 



 Krokotiilit 2009 ( viivasyövytys ja akvatinta)


Kaikki työt,  joita on näyttelyssä  101, ovat  myynnissä eivätkä ole hinnalla  pilattuja ( 80-300 euroa). Näyttelyn kuvat  sisältyvät  kirjaan Lemmentanssit hintaan 24,90 euroa.    Kirja  on  tämän syksyn uutuuksia,  jota ole vielä   ehtinyt lukea/katsella. Kustantajan  esitteen mukaan kirja  on: " Rakkauden ABC-kirja kiihkon ensilieskoista yhteiseen katkeroitumispisteeseen. Pidäkkeetöntä sanaa ja kuvaa, joka työntyy suhteen jokaiseen koloon."


Kuvattu viime viikolla Johan S -galleriassa  tekijän luvalla.

torstaina, lokakuuta 01, 2009