Tommi Korpela Lauri Viitana elokuvassa Putoavia enkeleitä. Kuva on peräisin elokuvan kotisivulta,
Elokuva Putoavia enkeleitä perustuu Aila Meriluodon kirjaan Lauri Viita – Legenda jo eläessään. Kun yritin lukea sitä joskus 1970-luvulla, se oli omasta elämäntilanteestani johtuen niin ahdistava kirja, että se jäi kesken. En kestänyt että Lauri Viita pakotti (miehisessä mustasukkaisuudessaan?) Ailan polttamaan päiväkirjat. Mitäpä ei rakastunut nainen tekisi miehen takia! Minusta se oli hirvittävää alistamista ja naisen sielun riistoa.
Elokuvan käsikirjoittajat Sami Parkkinen ja Heikki Huttu-Hiltunen, jonka ideasta ensin teatteriesitys ja sitten elokuva oli syntynyt , olivat tehneet hyvää työtä. Näkökulmahenkilönä oli kirjailijapariskunnan (fiktiivinen) tytär, ja sehän liippasi läheltä minua, samalla kun se avarsi elokuvaa yksityisestä kohti yleistä. Fiktiivisyys muuten tarkoittaa sitä, että sen avulla voi kertoa vaikeista asioista totuudenmukaisemmin kuin dokumentissa tai muistelmissa.
Tytär ihaili isäänsä , syytti äitiään ja yritti torjua pahat lapsuudenmuistot, mikä ajoi hänet akuuttiin masennukseen. Sellainen ei ole kovin epätavallista oli isänä sitten nero, hullu , juoppo tai muuten vain vaikea tapaus. Minusta käsikirjoittajakaksikko oli kuvannut hienosti tyttären ambivalentteja tunteita. Heikki Kujanpäällä, ohjaajalla oli varmaan myös ollut osuutta elokuvan onnistumiseen, samoin kuin Elena Leevellä, joka näytteli sekä tytärtä että nuorta Aila Meriluotoa, tosin alussa kaksoisrooli vähän hämmensi, kun en aina tiennyt kumpi on kumpi, mutta lopussa olin niin vaikuttunut elokuvasta, että halusin mietiskellä sen esiin nostamia tunteita kaikessa rauhassa enkä mennyt kutsuvierasbileisiin, vaikka olinkin pukeutunut ”juhlavasti”, kuten kutsussa toivottiin.
Attenzione agli angeli cadenti
Ensimmäiset, kaukana edessäpäin
näyttivät nokihiutaleilta ( kevyitä ja vaarattomia).
Jotkut meistä levittivät sateensuojat,
toiset juoksivat kyyryssä läpi.
Eräät ehtivät ottaa valokuvia: yhdessä
se näkyi selvästi, suoraan yläpuolella, keskellä ilmaa
ja katsoi silmiin.
Jälkeenpäin pieniä tömähdyksiä kuin putoilevia omenoita.
Tulin ajatelleeksi että jokin
oli hyvin kypsää.
Aila Meriluoto. Varokaa putoilevia enkeleitä (WSOY 1977)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti