lauantaina, kesäkuuta 30, 2007

Kesälukemista

(klik)
Pöydän kulmalla kasassa kirjat joita olen lukenut viimeksi kuluneen viikon aikana: Paul Austerin The Brooklyn Follies, Mohsin Hamidin Fundamentalisti vastoin tahtoaan, J.M.Coetzeen Hidas mies, Sybille Steinbacherin Auschwitz ja David Albaharin Syötti.

Austerin kanssa minulle käy kuten aina. Aloitan englanniksi mutta kirja jää kesken, ja luen sen loppuun sitten kun se ilmestyy suomeksi. The Brooklyn Follies-romaanin alussa mies palaa kuolemaan Brooklyniin. Hänen avioliittonsa on hajonnut ja hänellä remissiotilassa oleva keuhkosyöpä. Sen enempää en hänestä tiedä, mutta hän vaikuttaa hyvin austerimaiselta mieheltä.

Austerin jälkeen aloitin Auschwitzin ( suom. Tuomas Kauko) ja näin seuraavana yönä unta että sota alkoi. Saksalaiset passittivat ihmisiä keskitysleiriin, ja yksi sadistinen humalainen naisupseeri ammuskeli kadulla sattumanvaraisesti väkijoukkoa. Minäkin jouduin leiriin. Ne joilla ei ollut sukkia eikä kenkiä lähetettiin saman tien kaasukammioon. Minulla ei ollut.

"Puhtauden kautta vapauteen", luki kaasukammioon johtavan puku- tai pikemminkin riisuuntumishuoneen seinällä Auschwitzissa. Steinbacherin mukaan:"Joukkomurha ja kunniallisuus eivät olleet vastakohtia vaan tiiviissä yhteydessä toisiinsa. Massarikosten näkeminen sairaalloisten mielentilojen tuloksena vaikuttaa siksi yhtä epäuskottavalta kuin sen olettaminen, että tekijät olisi vallannut kollektiivinen jakomielisyys." Sirpa Kähkönen
yritti Mukkulassa virittää aiheesta keskustelua, mutta ranskalainen Patrick Beurard-Valdoye
veti kotikentälle ja piti niin pitkän puheenvuoron Dreyfusin jutusta, ettei kukaan sen jälkeen palannut Kähkösen teemaan.

J.M Coetzee ( kuva oikealla) kävi Mukkulassa alustamassa tasan 20 vuotta sitten. Osallistuin samaan kokoukseen- teemana oli Miten kirjallisuus paljastaa? - mutta en muista häntä. Sen sijaan muistan Juri Lotmanin ja Anne Garrétan, josta tuli myöhemmin Oulipo-ryhmän jäsen. Coetzee oli varmaankin niin vetäytyvä, että häntä oli vaikea havaita.

Pidän kovasti joistakin Coetzeen kirjoista, mutta Hidas mies ( suom. Seppo Loponen) ja miehen ongelmat eivät koskettaneet minua. Lukujärjestykseni oli väärä, olisi pitänyt lukea Coetzeen kirja ennen Auschwitzia. Alku oli kyllä lupaava: mies menettää toisen jalkansa polkupyöräonnettomuudessa. Luettuani alun pyöräilin pari päivää tavallista varovaisemmin, ettei minulle kävisi samoin kuin hitaalle miehelle.

Mies palkkasi kotisairaanhoitajaksi naimisissa olevan kroaattinaisen ja rakastui tietysti hoitajaansa. Minusta tuntui kuin Coetzee olisi pelästynyt tarinan tavanomaisuutta eikä olisi uskaltanut sukeltaa miehen tunteisiin, koskapa tuo tarinaan "apuminänsä" Elizabeth Costellon, joka alkaa häärätä miehen elämässä kuin Miss Marple. Costello ärsytti minua jo edellisessä Coetzeen romaanissa. Mutta häntäkin enemmän ärsyttää Coetzeen vihamielinen ja/tai ahdistunut suhtautuminen vanhuuteen. Hänen asenteessaan ei ole huumorin häivääkään. Hänelle suosittelisin Guyla Illyésin romaania Kharonin lautalla ja W.B.Yeatsin Hurjaa syntistä vanhusta ja muita vanhuuden runoja.

Mohsin Hamidin Fundamentalisti vastoin tahtoaan ( suom. Tero Valkonen) on kiinnostava aiheensa takia, mutta ei kirjallisesti. Se on yhden lukukerran romaani. Hamid ei kirjoita omalla äidinkielellään, vaan englanniksi, mikä vie kielestä vivahteet ja tekee kerronnasta sujuvaa lehtimiesproosaa, mutta ei sen enempää.

Nuori pakistanilaismies kertoo tarinaansa tuntemattomalle amerikkalaiselle lahorelaisessa ravintolassa. Nuori mies opiskellut amerikkalaisessa huippuyliopistossa Princetonissa ja saanut huipputyöpaikan hyvinmenestyvässä konsulttifirmassa. Hänen tyttöystävänsä on varakkaasta amerikkalaisperheestä. Hänestä on hienoa, kun hän on päässyt tyttöystävän myötä sisäpiireihin, New Yorkin "chiciin sydämeen." Hän on sisäistänyt amerikkalaiset arvot, mutta ne alkavat murentua syyskuun yhdennentoista päivän jälkeen. " Minusta tuntui silloin - ja jos rehellisiä ollaan niin tuntuu yhä - että Amerikka oli keskittynyt pelkkään esittämiseen. Teidän yhteiskuntanne kieltäytyi pohtimasta yhteistä tuskaa, jonka kautta olitte sidoksissa niihin, jotka olivat kimppuunne hyökänneet. Te vetäydyitte uskomuksiin omasta erilaisuudestanne, olettamuksiin omasta ylivertaisuudestanne. Ja te kävitte näiden uskomusten pohjalta toimiin koko maailman suuruisella näyttämöllä...," sanoo nuori mies tuntemattomalle amerikkalaiselle.

Jossain haastattelussa Hamid sanoi, että romaanissa on omaelämäkerrallisia aineksia. Kuten romaanin päähenkilö, hänkin on syntynyt Lahoressa, opiskellut Princetonissa ja työskennellyt hyvinmenestyvässä konsulttitoimistossa, mutta hän EI hymyillyt eikä hänen ensireaktionsa ollut "huomattava tyytyväisyys," kun hän näki televisiossa World Trade Centerin tornin romahtavan. Fiktion vapaus on siinä, että voi jakaa henkilöilleen kiellettyjä tunteitaan. Vähän kuin unissa: en minä vaan ne muut.

David Albehari

Sokeri pohjalla, sanotaan. Mutta ei David Albeharin Syötti makea ole. Se on viiden tähden kirja, minun makuuni, sivuja vain 141, mutta niin täynnä ajatuksia, että kirja ei tyhjene yhdellä eikä kahdella lukukerralla, vaan siihen siihen voi palata yhä uudelleen. Hinta-laatu-suhde on erinomainen. Sen on suomentanut ja kustantanut Kari Klemelä, joka antaa Suomentajan huomioita -blogissa vihjeen mitä kirjan monimielinen nimi merkitsee.

Kirja on yhtä ja samaa kappaletta, mutta ei se ole vaikealukuinen, minusta. Luin sen yhtenä yönä . Tarina vetää mukaansa. Vapaaehtoiseen maanpakoon lähtenyt serbimies kuuntelee magnetofoninauhoja, joilla hänen äitinsä kertoo elämäntarinaansa. Äidin ensimmäinen aviomies oli juutalainen, joka joutui vankileirille ja teloitettiin toisen maailmansodan aikana. Heidän kaksi lastaan kuolivat junaonnettomuudessa. Äidille ei jäänyt mitään, mutta hänestä ei tullut katkeraa. Hän sanoo: "Ihmisellä on vain yksi keino vastustaa pahaa, hänen täytyy löytää itsestään hitunen hyvyyttä. Jos aina etsii mielessään syyllisiä, tuhoaa kaikki itsessään olevat mahdollisuudet hyvyyteen."

Mies ei ottanut kotimaastaan mukaansa mitään muuta kuin magnetofoninauhat, joita hän alkaa kuunnella, kun ei ole puhunut äidinkieltään kahteen vuoteen. "Äidinkielestä luopuminen merkitsee vain yhtä erilaisista nopeista tavoista kuolla," hän yrittää tehdä selväksi Donaldille, kanadalaiselle kirjailijalle jolle hän kertoo äitinsä tarinaa. Donald ei ymmärrä Euroopan historiaa eikä eurooppalaisuutta. Donald on kuin kirjoituskurssin vetäjä, joka antaa kertojalle hyviä neuvoja miten äidin tarina pitäisi kirjoittaa. "Kertomuksen täytyy olla selkeä", Donald opastaa ja kertoja kirjoittaa ohjeen paperilapulle, jonka hän kiinnittää magneetilla jääkaapin oveen. Kertoja puolustaa omaa näkemystään: " Luonnossa ei ole mitään suoralinjaista, ja että parhaassakin tapauksessa kaikki tapahtumat ovat spiraalinmuotoisia."

Albehari ei ole taipunut pohjoisamerikkalaiseen suoraviivaisuuteen, vaan on kirjoittanut spiraalinmuotoisen kirjan. mikä tekee siitä niin nautittavan lukukokemuksen. Hänen ajatuksiaan kirjoittamisesta, kääntämisestä ja editoimisesta voi lukea englanniksi täältä.

Seuraava Albeharin lausuma kiinnosti minua erityisen paljon ja antoi avaimen hänen kirjaansa: "The I Ching was a great influence in my life. I realised you could apply the same principle in the regular life; if you understand what is going on inside the family, you will understand what is going on in the world. Patterns repeat themselves, only the scales are different."

Koska olen vaikutteille altis yksilö, menin heti Albeharin kirjan luettuani Tiimariin ja ostin magneetteja, joilla voin kiinnittää jääkaapin oveen lappuja. Ei siinä vielä kuin yksi lappu: muistutus siitä että huomenna pitää mennä hammaslääkäriin.




Ei kommentteja: